keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Kohtaamisia

Kaksi raivokasta kohtaamista.

Ensimmäinen tapahtuu pyöräilijän kanssa kävelytiellä. On ilta, ja näen pyörän lähestyvän etuvalon jo kaukaa. Andy on valmiiksi tien vasemmassa laidassa, joten siirryin sinne itsekin, lähes penkan puolelle. Pyörä tulee täysillä kohti, vaikka tiellä on tilaa ohittaa useampi metri. Pyörä ohittaa meidät kahden sentin päästä. Suuri suuni ajaa minut vaikeuksiin, kun se livauttaa pyöräilijän perään: "Tartte sentään päälle ajaa."

Silmäkulmastani näen pyöräilijän jarruttavan, hyppäävän pyörän selästä ja lähtevän jalkaisin kohti. Tuleeko se päälle? Sitten alkaa huuto. Olen väärällä puolella tietä. Koira on väärällä puolella tietä. Koiranomistajat ovat kaikista pahimpia. Miksi en ulkoiluta koiraani metsässä, siellä olisi tilaa?

Saan sanottua, ettei mikään oikeuta ajamaan päälle, kävelisinpä vaikka keskellä tietä. Sitten käännän selkäni ja jatkan matkaa. Vähän aikaa pelkään, että mies lähtee peräämme, mutta lopulta hän nousee pyörän selkään ja jatkaa matkaansa. Tajuan, minkälaiset ihmiset kylvävät tienpenkoille myrkkyä.

Toisena iltana olen ohittamassa läheistä leikkipuistoa metsässä kiemurtelevan polun kautta. Noin 6-7 -vuotias tyttö näkee meidät ja lähtee juoksemaan kohti. Luulen hänen kiinnostuneen koirista, mutta hän ei edes vilkaise hihnan päässä pusikkoa nuuskivia koiria. Tyttö pysähtyy eteeni ja yhtäkkiä tönäisee minua molemmin käsin, koko painollaan rinnasta. Horjahdan, otan koirat tiukemmin otteeseeni, ja samassa tyttö hyökkää uudestaan, sanomatta sanaakaan. Huudan, käsken häntä lopettamaan. Tyttö jatkaa tönimistään, kunnes lopulta näytän kädellä leikkipuiston suuntaan ja huudan: "Mene pois!" Tyttö juoksee takaisin liukumäkeen, ja koirat jatkavat pusikon nuuskimista, tuskin edes huomaavat järkytystäni.

Kaupungilla varon vastaantulijoita, vaikkei mukanani ole edes koiria provosoimassa. Eilen töistä lähtiessäni Keskustorilla käveli vastaan mies, joka oli pukeutunut puna-armeijan univormuun. Mies näytti hymyilevän epäilyttävän leveästi, ja otin jo askeleen sivulle kun hän nosti kätensä kohdatessamme. "Rauhaa sisar", mies sanoi, ja jatkoi matkaansa edelleen hymyillen. Jää arvoitukseksi olisiko hän ollut rauhan mies, jos olisin tullut vastaan koirineni.

Näitä hirviöitä on kai pakko vihata.
Onneksi pojat eivät pienestä provosoidu.
Emäntä voisi ottaa niistä mallia...

1 kommentti:

  1. Hui! :-O Olen aina ajatellut, että koiralliselle tullaan vähiten ryppyilemään. Välillä kyllä mietityttää yksin metsässä taapero selässä kulkiessa, että mitä jos...

    Tänään kävi kiva juttu, kun toinen koiranulkoiluttaja toi puhelimeni, joka oli tippunut taskusta kesken sporttailujeni. Se oli kilttiä. :-)

    VastaaPoista