Reilun kuuden vuoden matka agilityn parissa ei ehkä ole kovin pitkä. Agility oli ensimmäinen harrastuslajimme koiran kanssa, ja tuttavuus syntyi sattumalta. Olisipa kiva puuhailla koiran kanssa jotain yhdessä, oli se ajatus, joka vei minut aikanaan hallintakokeeseen Andyn kanssa. Ajatuksena oli puhtaasti harrastaa, ei kilpailla, mutta ikävä kyllä alkeiskurssi paljasti omat fyysiset rajoitukseni lajin parissa jopa harrastusmielessä.
Alkeiskurssin jälkeen en ole agilityradalla käynyt, mutta sydämeni laji vei. Kisaradan reunalta olen seurannut ensin Andyn taivalta mediluokan aloittelijasta aina minikolmosiin asti. Andy ei ole koskaan tainnut olla missään erikoiskoulutuksissa. Se on oppinut esteet ja etenemisensä puhtaasti TamSKin kouluttajien opeilla, ja sen kanssa on tehty kaikki virheet, mitä nyt agilityssä ja koiran kanssa vaan voi tehdä. Siihen nähden FI AVA -titteli on saavutus, jolle nostan hattua.
Remun aloittaessa agilityn ideana oli alusta asti kisaaminen, ja ohjaajakin yritti miettiä miten välttää pahimmat karikot ja sudenkuopat. Remu etenikin kisaurallaan huomattavasti jouhevammin kuin Andy, ja sen kanssa on opiskeltu agilityä niin TamSKin valmennusryhmässä kuin silloin tällöin Suomen huippuvalmentajien yksityisopissa. Remun FI AVA -titteli tulikin melkein puolta nopeammin kuin Andyllä, siihen tarvittiin kisastartteja yhteensä 87 (Andy valioitui vasta Remun jälkeen, 159:ssä kisastartissa).
Puhutteko te mistään muusta kuin agilitystä, kysyvät lapset joskus meiltä ihmeissään. Tänä kesänä ja syksynä puheenaiheet ovat erityisesti keskittyneet tähän rakkaaseen lajiin, sillä Dave ottaa ensiaskeleitaan lajin parissa. Olen saanut iltaisin kuunnella silmät loistaen kerrottuja tunninkin esityksiä huippuvalmentajan opetuksista. Oleellista ei olekaan viedä koiraa esteeltä esteelle, vaan oma sijoittuminen radalla, koiran lukeminen, yhteistyö... Kaikkea en edes ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti.
Uusi huikea matka on alkamassa, ja saan seurata sitä aitiopaikalta. Tänä syksynä olen ymmärtänyt, että omat koiraharrastukseni tokon ja rally-tokon parissa ovat vain kompensaatiota sille, mitä olen agilityssä menettänyt. Rally-tokossa pääsen ehkä lähimmäksi agilityn tunnelmaa, kun pääsen radalle yhdessä koiran kanssa. Unissani ohjaan silti yhä agilityä ja pääsen maaliin ilman että akillesjänteeni katkeaa, selkä tai lonkka irtisanoo sopimuksensa heti kolmannen esteen jälkeen tai syön kolmiolääkkeitä pari seuraavaa päivää. Sitä juoksemisen riemua, sitä ihmisen ja koiran yhteistyön intoa!
Seuraan sivusta ja ihmettelen. Agilityä hienompaa lajia ei vielä ole keksitty.
Alkeiskurssin jälkeen en ole agilityradalla käynyt, mutta sydämeni laji vei. Kisaradan reunalta olen seurannut ensin Andyn taivalta mediluokan aloittelijasta aina minikolmosiin asti. Andy ei ole koskaan tainnut olla missään erikoiskoulutuksissa. Se on oppinut esteet ja etenemisensä puhtaasti TamSKin kouluttajien opeilla, ja sen kanssa on tehty kaikki virheet, mitä nyt agilityssä ja koiran kanssa vaan voi tehdä. Siihen nähden FI AVA -titteli on saavutus, jolle nostan hattua.
Remun aloittaessa agilityn ideana oli alusta asti kisaaminen, ja ohjaajakin yritti miettiä miten välttää pahimmat karikot ja sudenkuopat. Remu etenikin kisaurallaan huomattavasti jouhevammin kuin Andy, ja sen kanssa on opiskeltu agilityä niin TamSKin valmennusryhmässä kuin silloin tällöin Suomen huippuvalmentajien yksityisopissa. Remun FI AVA -titteli tulikin melkein puolta nopeammin kuin Andyllä, siihen tarvittiin kisastartteja yhteensä 87 (Andy valioitui vasta Remun jälkeen, 159:ssä kisastartissa).Puhutteko te mistään muusta kuin agilitystä, kysyvät lapset joskus meiltä ihmeissään. Tänä kesänä ja syksynä puheenaiheet ovat erityisesti keskittyneet tähän rakkaaseen lajiin, sillä Dave ottaa ensiaskeleitaan lajin parissa. Olen saanut iltaisin kuunnella silmät loistaen kerrottuja tunninkin esityksiä huippuvalmentajan opetuksista. Oleellista ei olekaan viedä koiraa esteeltä esteelle, vaan oma sijoittuminen radalla, koiran lukeminen, yhteistyö... Kaikkea en edes ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti.
Uusi huikea matka on alkamassa, ja saan seurata sitä aitiopaikalta. Tänä syksynä olen ymmärtänyt, että omat koiraharrastukseni tokon ja rally-tokon parissa ovat vain kompensaatiota sille, mitä olen agilityssä menettänyt. Rally-tokossa pääsen ehkä lähimmäksi agilityn tunnelmaa, kun pääsen radalle yhdessä koiran kanssa. Unissani ohjaan silti yhä agilityä ja pääsen maaliin ilman että akillesjänteeni katkeaa, selkä tai lonkka irtisanoo sopimuksensa heti kolmannen esteen jälkeen tai syön kolmiolääkkeitä pari seuraavaa päivää. Sitä juoksemisen riemua, sitä ihmisen ja koiran yhteistyön intoa!
Seuraan sivusta ja ihmettelen. Agilityä hienompaa lajia ei vielä ole keksitty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti