Kuinka koikkeri kesytetään?

Pieniä askelia, suuria voittoja.

Alussa Dave ei tullut syliin. Se katseli kauempaa, kun cavalierit kiehnäsivät kyljessä. Jossain vaiheessa se hyppäsi sohvalle ja istuutui eteeni tarkastelemaan minua, mutta poistui, jos kosketin sitä. Sitten se huomasi, että oikeastaan rinnasta rapsuttelu tuntuu hyvältä, joten se saattoi istuskella tovin edessäni ja nauttia rapsutuksista. Kun se kerran nukahti sohvalle viereeni, en uskaltanut hengittääkään, etten vaan karkottaisi sitä matkoihinsa.

Tästä on tultu pitkä matka. ♥

Kun cavalierit tulivat päiväunille sänkyyn, Dave totesi tilanteen makuuhuoneen ovelta ja kipaisi olohuoneen sohvalle nukkumaan. Kerran nostin sen viereeni sänkyyn ja sanoin, että tässä saa nukkua päivällä, päiväpeiton päällä. Se jäi tuijottamaan minua kun nukahdin, kuono käteni päällä. Herätessäni tunnin kuluttua cavalierit olivat tiessään, mutta Dave tuijotti minua edelleen liikahtamatta. En usko, että se oli nukkunut silmänräpäystäkään. Seuraavalla kerralla se kipaisi taas olohuoneen sohvalle nukkumaan, yksin.

Dave oli tasan yhdeksän kuukautta vanha, kun eräänä sateisena, pimeänä syyspäivänä sanoin ääneen, että mennään pojat vähäksi aikaa nukkumaan. Cavalierit jäivät toiseksi, kun Dave hyppäsi sänkyyn ja asettui tyynylle tyytyväisenä. Ja kun heräsin, kaikki kolme tuhisivat lähelläni edelleen.

Mission accomplished - koikkeri kesytetty?

Junnutouhuja

Tänään pamahti Daven mittariin tasan 9 kuukautta. Päivä oli muutenkin hyvä: aamun omatoimiagilityssä ohjaajalle kuulemma tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että tästähän tulee agilitykoira! Päivällä Dave pääsi hakutreeneihin, ja pätevästi se haki etsittävät nenällään. Viiden harjoituskerran jälkeen toiminta oli suorastaan hämmästyttävän keskittynyttä ja taitavaa.

Tässä sisarukset Ego, Aia ja Dave hakutreenien jälkeen. Pentuaika takana, junnu- ja murkkuikä edessä.

 

Pohjalla

Eilinen oli koiraharrastuksemme aallonpohja. Jos on saatu käydä aallonharjalla, nyt on otettu myös pohjakosketus.

Päivä alkoi rally-tokon SM-kisoilla, joihin osallistuin Andyn kanssa TamSKin toisessa joukkueessa. Andyä ei taas saanut rauhoittumaan millään, se haukkui ja riekkui, vaikka olimme paikalla pari tuntia ennen omaa suoritusvuoroa. Hirveän yllättynyt en siis ollut, kun Andy radallakin vielä haukkui ja haisteli ja oli hajamielinen. Suoritimme silti radan kohtuullisesti, ilman suurempia virheitä. Rata oli myös melko helppo, siellä ei ollut meille vaikeaa hidasta etenemistä eikä esimerkiksi hyppyä. Meidän kohtaloksemme koituivat käännökset vasemmalle. Tuomarin mukaan takapään käyttöä ei käännöksissä näkynyt lainkaan. Ilmeisesti sitä ei näkynyt kovin monella muullakaan, sillä yhteensä 17 avoimen luokan koiraa sai hylätyn tuloksen.

Seurakavereiden mielestä Andyn tulos olisi normaalisti ollut hyväksytty, mutta nyt ei. Jostain löytyy suorituksemme myös videolta, joten jää nähtäväksi, olenko itse samaa mieltä...Vähän lohtua saimme siitä, että hylättyjä oli niin paljon, meidänkin joukkueestamme kaikkiaan kolme (tämä on kai sitä kollektiivista epäonnistumista).  Jyvät erottuivat akanoista. ne kaksi joukkueemme hyväksyttyä suoritusta olivat upeita, toisella heltisi jopa mestariluokan voitto! Kumpikaan TamSKin joukkueista ei saanut tulosta, mutta yksilöSM-kulta tuli silti TamSKille. Heidi ja Nekku suorittivat finaaliradan upeasti!

TamSKin rallaajat.

Andyn kanssa harrastamisessa alkaa turhauttaa se, että se toimii harjoituksissa paremmin kuin kisatilanteissa, joissa se stressaa ihan liikaa. Varsinkin hallikokeet ovat sille vaikeita, eikä asiaa auta yhtään se, että suurin osa halleista on sen mielestä agilityhalleja. Eilisen jälkeen tekisi jopa mieli heittää pyyhe kehään. Kun koira ei toimi, se ei toimi, vaikka seisoisin päälläni. En osaa kouluttaa sitä toimivaksi, en kerta kaikkiaan saa sitä näyttämään osaamistaan kisoissa. Olemme ikuisia alokasluokkalaisia, lajissa kuin lajissa...

Päivä synkkeni entisestään iltapäivästä, kun kuulin Remun terveystarkastuksen tulokset. Sydänkuuntelussa kuului ensimmäistä kertaa selvä sivuääni, joka arvoitiin luokaksi 3/6. Remulla on ikää 5 vuotta ja 9 kuukautta, ja sen parhaiden vuosien pitäisi olla vielä edessä päin. En tiedä miksi järkytyin tuloksesta niin kovasti, eihän cavalierien sydänongelmien pitäisi olla kenellekään yllätys. Silti se riipaisi, ja syvältä. Remu on edistynyt agilityssä tänä syksynä uusien valmennuskuvioiden myötä, mutta nyt tulevaisuus on yhtäkkiä täysin epävarma.

Toisaalta sivuääni oli myös hyvä herätys. Harrastuksista ja menestyksestä viis, kunhan saisimme pitää nämä karvakuonot luonamme vielä pitkään! Onneksi Remu on hyvässä kunnossa ja muuten kaikin puolin terve. Pohjalta on kai vain yksi suunta, ylöspäin?

Metsään meni

Rämmin tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Yleensä sen hoitaa mies, koska hänellä on paremmat hermot (ja kunto). Joskus vuoro silti lankeaa minullekin, sillä Daven on saatava metsäannoksensa joka päivä, eikä mies ole sentään ihan joka päivä käytettävissä.

Mies vaihtelee metsiä, mutta minä luotan lähimetsään. Se on sopivan kokoinen, ja sitä paitsi se on Daven oma. Se tuntee sen jokaista kalliota ja mätästä myöten, ja liikkuu siellä siis kuin kotonaan.

Mutta palataan takaisin päin, rämmin siis tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Andy kulki takanani kuin varjo, niin kuin se aina tekee, ja Remu juoksenteli sinne tänne, pysyen kuitenkin kutakuinkin näköpiirissäni.

Dave on eri maata. Kun sen hihnan irrottaa ja sille sanoo taikasanan "vapaa", se sinkoutuu maata kiertävälle radalle. Perävalotkaan eivät vilku, kun se on jo hävinnyt. Kun jatkan marssiani polkua pitkin, Davea ei näy eikä kuulu, kunnes se yhtäkkiä syöksähtää ohi täysin päinvastaisesta suunnasta, johon se äsken hävisi. Viuh vaan, ja taas hännänpää katoaa. Jos se syöksyy eteenpäin, se säntää kohta ohitseni takaa. Jos se häviää kuin tuhka tuuleen oikealle, se ilmestyy seuraavan kerran näköpiiriin vasemmalta. Jos se ei vähään aikaan sinkoudu ohitseni, jään yleensä paikoilleni seisomaan ja kuulostelemaan. Ensin ei kuulu mitään, sitten alkaa jostain kuulua vaimea rapina, ja lopulta punavalkoinen gasellkoikkeri loikkii jostain kuin feenix-lintu. Kun pahimmat patoutumat on purettu, se saattaa jopa pysähtyä hetkeksi syömään namin tai kaksi. Sitten on taas aika juosta, juosta, juosta...

Andy ei piittaa Daven retkeilystä tuon taivaallista, mutta Remu yrittää aina aluksi pysyä vauhdissa mukana. Melko pian sen kunto kuitenkin loppuu, ja se tyytyy pienempiin ympyröihin. Vasta sitten Remu huolestuu, jos alan kutsua Davea. Se katsoo minua syyttävästi: "No niin, nytkö sen sitten hukkasit?! Mitäs nyt tehdään?" Ja voi sitä riemua, kun Dave säntää luo. "Enhän minä nyt sitä mihinkään hukkaa", hymyilen Remulle, ja toivon onnistuvani huijaamaan sitä teeskennellen itsevarmaa.

Metsään meno tämän kolmikon kanssa nimittäin kysyy hermoja. Metsään menee kolme, mutta montako sieltä tulee pois? Pahimmissa painajaisissani vain kaksi, mutta se riski on pakko ottaa. Tuo koira ei elä ilman metsää ja sen tarjoamia riemuja. Sitä paitsi, kasvaahan sille ihan mieletön kunto ja kropanhallinta. Ja lisäksi se tarjoilee aina takuuvarmasti päivän parhaat naurut, olipa mieli metsään mennessä kuinka synkkä tahansa.

Kunto ei lopu, kieli vaan venyy matkan edetessä.

 

Leppoisa sunnuntai

Mielensäpahoittaja muutti taloon

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menimme etuoven sijasta sisälle kodinhoitohuoneen ovesta ja jouduin pesulle. Otti niin koville, että piti mennä sängyn alle mököttämään. Sen koommin en muuten ole kodinhoitohuoneen ovesta tullut sisälle vapaaehtoisesti, enhän minä nyt sentään tyhmä ole.

Kyllä minä sitäkin ihmettelen, kun luulevat huijaavansa minua jollain nameilla. Minäpä olen niin fiksu, että kun namit otetaan esiin ja tyhmät cavalierit juoksevat keittiöön, minä hiivin vaivihkaa sängyn alle. Sieltä minua ei saa pois, ennen kuin olen varma, että talossa on taas turvallista muuallakin.

Yhtenä päivänä isäntä laittoi otsalampun päähän ja otti namit esiin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että niin tyhmänä minua piti. Tiirailin sängyn alta ja kuullostelin, mitä keittiössä tapahtuu. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, rohkaisin mieleni ja kurkin keittiöön, menin lopulta ihan peremmällekin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luottamustani sitten käytettiin törkeästi hyväksi ja jouduinkin kynsienleikkaukseen. Menin sitten takaisin sängyn alle mököttämään.Taisin nukahtaakin sinne, koska parin tunnin päästä en enää muistanut mistä olin mieleni pahoittanut ja tulin takaisin ihmisten ilmoille.

Epäluulo on toinen nimeni. Jos ounastelen jotain erikoista, on parempi katsoa kuin katua. Se on minun mottoni. Hyväuskoiset cavalierit ovat niin hölmöjä, etteivät ymmärrä varoa. Ne menevät kiltisti kuin lampaat pesulle, kynsienleikkuuseen, turkinhoitoon ja varmaan ihan minne vaan. Ovat vielä iloisia, kun saavat namin palkaksi. Minä poika hiippailen takavasemmalle, kun on aika olla epäluuloinen. Viime aikoina niin on käynyt aika usein, kumma kyllä.

Semmoista tämä elämä nyt on, aika rankkaa siis. Ihmiset kuiskuttelevat, että sillä on nyt SE IKÄ. En tiedä mistä ne puhuvat, kun en ole ennen ollut tämänikäinen. Mutta unohdan kyllä epäluuloni, kun emäntä rapsuttaa minua leuan ja mahan alta... Osaavat siis onneksi olla välillä ihan mukaviakin. Syliin en silti mene, siellä ovat aina cavalierit, nuo läheisriippuvaiset.

t. Epäluuloinen Mielensäpahoittaja alias Dave, 8 kk

Avo-luokkalaiset

Tavoite täyttyi, nousimme kolmansissa rally-tokokisoissamme heittämällä avoimeen luokkaan. Andy ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta toimi kuitenkin. Yhdessä kohdassa se alkoi haukkua, josta tuli kolmen pisteen vähennys. Saksalaisessa täyskäännöksessä Andy teki taas saman virheen kuin viime kisoissa, se lähti kiertämään ratakylttiä. Tämä uusittiin, mutta pistemenetyksiä tuli paitsi uusinnasta, myös hallinnan menettämisestä. Kaiken kaikkiaan pisteitä tuli kuitenkin 88, joten SM-kisoissa starttaamme avoimessa luokassa - hyvästi hihna! :) Arvostelulapussa tuomari kehui vielä erikseen iloista työskentelyä, tähän tähtäämme aina.

Ensi viikonloppuna olisi vielä yksi tokokoe. Yhtään ei huvita mennä taas tallille esittelemään Andy haistelee -showta, mutta ehkä mennään kuitenkin kokeilemaan. Andy on ollut koko viikon melkoisen jumissa, joten kuntokin ratkaisee. Katriina kävi hieromassa Andyn eilen, ja selkälihakset olivat jumissa. Mitään pahempaa ei kuitenkaan onneksi löytynyt. Ehkä syksyn koleat ilmat alkavat vaikuttaa jo ikämiehen kroppaan.

Blogia on muuten käyty lukemassa kahdeksan kuukauden aikana yli 10 000 kertaa! Vau!