Näyttelymenestystä toisessa polvessa

Kino Andyn-poika (My Sweet Moves Like Jagger) avasi näyttelyuransa Lahden pentunäyttelyssä 19.1. Tuomari Juha Putkonen tykkäsi, Kino sain KP:n ja oli lopulta VSP-pentu.

"5,5 kk, ikäisekseen hieman kookas, mittasuhteiltaan ok.  Hyvä kallo-osa. Kevyehkö kuono. Hyvin asettuneet korvat. Keskiruskeat silmät. Hyvä purenta. Hyvin kehittynyt rintakehä ja eturinta. Hyvä karvanlaatu. Hieman korkea-asentoinen häntä. Liikkuu ikäisekseen hyvin."

Kino oli kuulemma ollut oikein reipas ja iloinen ja liikkunut hyvin. Olispa kiva nähdä livenä!

ROP-pentu Höwelinan Quun Tytär, VSP-pentu Kino - My Sweet Moves Like Jagger.
Kuva: Tuija Kilpinen.

Metsään meni

Rämmin tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Yleensä sen hoitaa mies, koska hänellä on paremmat hermot (ja kunto). Joskus vuoro silti lankeaa minullekin, sillä Daven on saatava metsäannoksensa joka päivä, eikä mies ole sentään ihan joka päivä käytettävissä.

Mies vaihtelee metsiä, mutta minä luotan lähimetsään. Se on sopivan kokoinen, ja sitä paitsi se on Daven oma. Se tuntee sen jokaista kalliota ja mätästä myöten, ja liikkuu siellä siis kuin kotonaan.

Mutta palataan takaisin päin, rämmin siis tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Andy kulki takanani kuin varjo, niin kuin se aina tekee, ja Remu juoksenteli sinne tänne, pysyen kuitenkin kutakuinkin näköpiirissäni.

Dave on eri maata. Kun sen hihnan irrottaa ja sille sanoo taikasanan "vapaa", se sinkoutuu maata kiertävälle radalle. Perävalotkaan eivät vilku, kun se on jo hävinnyt. Kun jatkan marssiani polkua pitkin, Davea ei näy eikä kuulu, kunnes se yhtäkkiä syöksähtää ohi täysin päinvastaisesta suunnasta, johon se äsken hävisi. Viuh vaan, ja taas hännänpää katoaa. Jos se syöksyy eteenpäin, se säntää kohta ohitseni takaa. Jos se häviää kuin tuhka tuuleen oikealle, se ilmestyy seuraavan kerran näköpiiriin vasemmalta. Jos se ei vähään aikaan sinkoudu ohitseni, jään yleensä paikoilleni seisomaan ja kuulostelemaan. Ensin ei kuulu mitään, sitten alkaa jostain kuulua vaimea rapina, ja lopulta punavalkoinen gasellkoikkeri loikkii jostain kuin feenix-lintu. Kun pahimmat patoutumat on purettu, se saattaa jopa pysähtyä hetkeksi syömään namin tai kaksi. Sitten on taas aika juosta, juosta, juosta...

Andy ei piittaa Daven retkeilystä tuon taivaallista, mutta Remu yrittää aina aluksi pysyä vauhdissa mukana. Melko pian sen kunto kuitenkin loppuu, ja se tyytyy pienempiin ympyröihin. Vasta sitten Remu huolestuu, jos alan kutsua Davea. Se katsoo minua syyttävästi: "No niin, nytkö sen sitten hukkasit?! Mitäs nyt tehdään?" Ja voi sitä riemua, kun Dave säntää luo. "Enhän minä nyt sitä mihinkään hukkaa", hymyilen Remulle, ja toivon onnistuvani huijaamaan sitä teeskennellen itsevarmaa.

Metsään meno tämän kolmikon kanssa nimittäin kysyy hermoja. Metsään menee kolme, mutta montako sieltä tulee pois? Pahimmissa painajaisissani vain kaksi, mutta se riski on pakko ottaa. Tuo koira ei elä ilman metsää ja sen tarjoamia riemuja. Sitä paitsi, kasvaahan sille ihan mieletön kunto ja kropanhallinta. Ja lisäksi se tarjoilee aina takuuvarmasti päivän parhaat naurut, olipa mieli metsään mennessä kuinka synkkä tahansa.

Kunto ei lopu, kieli vaan venyy matkan edetessä.

 

Leppoisa sunnuntai

Mielensäpahoittaja muutti taloon

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menimme etuoven sijasta sisälle kodinhoitohuoneen ovesta ja jouduin pesulle. Otti niin koville, että piti mennä sängyn alle mököttämään. Sen koommin en muuten ole kodinhoitohuoneen ovesta tullut sisälle vapaaehtoisesti, enhän minä nyt sentään tyhmä ole.

Kyllä minä sitäkin ihmettelen, kun luulevat huijaavansa minua jollain nameilla. Minäpä olen niin fiksu, että kun namit otetaan esiin ja tyhmät cavalierit juoksevat keittiöön, minä hiivin vaivihkaa sängyn alle. Sieltä minua ei saa pois, ennen kuin olen varma, että talossa on taas turvallista muuallakin.

Yhtenä päivänä isäntä laittoi otsalampun päähän ja otti namit esiin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että niin tyhmänä minua piti. Tiirailin sängyn alta ja kuullostelin, mitä keittiössä tapahtuu. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, rohkaisin mieleni ja kurkin keittiöön, menin lopulta ihan peremmällekin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luottamustani sitten käytettiin törkeästi hyväksi ja jouduinkin kynsienleikkaukseen. Menin sitten takaisin sängyn alle mököttämään.Taisin nukahtaakin sinne, koska parin tunnin päästä en enää muistanut mistä olin mieleni pahoittanut ja tulin takaisin ihmisten ilmoille.

Epäluulo on toinen nimeni. Jos ounastelen jotain erikoista, on parempi katsoa kuin katua. Se on minun mottoni. Hyväuskoiset cavalierit ovat niin hölmöjä, etteivät ymmärrä varoa. Ne menevät kiltisti kuin lampaat pesulle, kynsienleikkuuseen, turkinhoitoon ja varmaan ihan minne vaan. Ovat vielä iloisia, kun saavat namin palkaksi. Minä poika hiippailen takavasemmalle, kun on aika olla epäluuloinen. Viime aikoina niin on käynyt aika usein, kumma kyllä.

Semmoista tämä elämä nyt on, aika rankkaa siis. Ihmiset kuiskuttelevat, että sillä on nyt SE IKÄ. En tiedä mistä ne puhuvat, kun en ole ennen ollut tämänikäinen. Mutta unohdan kyllä epäluuloni, kun emäntä rapsuttaa minua leuan ja mahan alta... Osaavat siis onneksi olla välillä ihan mukaviakin. Syliin en silti mene, siellä ovat aina cavalierit, nuo läheisriippuvaiset.

t. Epäluuloinen Mielensäpahoittaja alias Dave, 8 kk

Ei aina mene putkeen - pentuagilityä

Kukaan ei varmaan jaksa katsoa näin pitkää videota pennun agilityalkeista, mutta ehkä muutaman vuoden päästä on hauska katsoa, mistä lähdettiin liikkeelle. Aina ei mene putkeen - kirjaimellisesti - mutta liikuttavan innokas Dave kuitenkin on.

Pentu kasvaa

Nyt kun Dave on jo seitsenkuinen, tuntuu että aika kuluu liiankin äkkiä. Se on ollut ihana pentu, oppinut äkkiä talon tavoille ja esimerkiksi sisäsiistiksi jo neljän kuukauden iässä. Murrosikä vaanii nurkan takana, helppo pentuaika alkaa olla lopuillaan.

Agilitykisoissa turistina.

Davesta toivottiin ja odotettiin paljon, ja silti se on niin paljon enemmän kuin ikinä osasi edes toivoa. Se on tällä hetkellä rohkea ja reipas, avoin ja seurallinen, hyvähermoinen, nopeaoppinen, kaikin puolin napakymppi. Täytyy vaan toivoa, että murkkuiän mörkökausi ei tätä perusluonnetta muuksi muuta. Cavalierit ovat ainakin hyvinä oppi-isinä hyväntahtoisuuden ja sopuisuuden suhteen.

Hyvä esimerkki Daven luonteesta on vaikkapa se, miten se suhtautui saatuaan selkäsaunan kiukkuiselta bortsulta. Dave palautui tilanteesta nopeasti ja pystyi jäämään kentälle hyvillä mielin, vaikka bortsukin oli koko ajan paikalla, nyt kytkettynä. Mitään psyykkisiä vammoja sille ei ole näyttänyt jäävän, ja luojan kiitos rei'iltäkin vältyttiin, vaikka toinen koira oli irrotettava Davesta miesvoimin. Toivottavasti näiltä episodeilta jatkossa vältytään, ettei mitään mörköjä jää mieleen kummittelemaan.

Päivän mitat: 40 senttiä ja 9,6 kiloa. Täyttä iloa. I'm so in love. ♥

Koko kolmikko.

 

Paluu arkeen

Takkujen kisoissa palattiin valiojuhlista arkeen. Molemmat pojat loikkasivat ensimmäisellä radalla puomin kontaktin, tosin Remun tuomio oli aika epäselvä. Remun nollaprosentti kolisee kovaa vauhtia alaspäin, kun joka toiselta agiradalta tulee kontaktivitonen. Andy on tehnyt hienoja kontakteja koko kesän, paitsi kaksi viimeistä kisaa...

Agiradalla Remu oli Andyä nopeampi, ainakin keinu näytti Andyllä hitaalta. Hyppyradalla Andy puolestaan rökitti pikkuveljen, ja tiukat käännökset olivat hienoa katsottavaa. Tämä ei tosiaan ole se sama koira, joka loikki mediesteitä ja teki pitkiä kaarroksia!

Ensi viikonloppuna on vielä piirinmestaruuskisat, ja sen jälkeen alkaa agilityn puolella kisatauko. Reenitaukoa ei sen sijaan ole luvassa.

Davekin on höntsäillyt agilityä kotipihassa ja vähän hallillakin. Kotona harjoitukset ovat pakosti pieniä ja tekniikkaan keskittyviä, vauhtia on haettu sitten metsässä ja hallilla.

 

Uusia tuulia

Tänä syksynä harjoitusrintamalla puhaltavat uudet tuulet. Hirveän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päätin lopulta vaihtaa tokoryhmästä rally-tokoon, ja hain mukaan viime minuuteilla TamSKin uutena aloittavaan rally-tokovalmennusryhmään. Paikka irtosi, ilmeisesti hakijoita ei ollut hirveästi. Tarkoitus on kuitenkin vielä kisata tokossakin, edelleen metsästämme sitä avoimen ykköstä Andyn kanssa.

Petri puolestaan päätti vaihtaa Remun harjoitusympäristön. TamSKin valkkuryhmä vaihtuu ensi viikolla agi.fi-valmennusryhmään, joka treenailee Ylöjärvellä. Jos vielä jotain uutta tarttuisi matkaan mukaan... Tänään koirakko kävi Janita Leinosen opissa kuulemassa, miten helposti ajasta saisi useammankin sekunnin nipistettyä. Remu on vasta viisivuotias, joten toivotaan, että sen parhaat vuodet ovat vielä edessäpäin. Onhan Andykin ollut parhaimmillaan vasta nyt 7-vuotiaana.

Daven kanssa Petri aloittaa pentuagilityn tänä syksynä kahden muun pentuesisaruksen ja parin muun lupaavan pennun kanssa. TamSK Dream Team! Ihanaa saada seurata, mitä näistä pikkuisista vielä tuleekaan.

Daven kanssa on touhuttu kovasti, ja se tykkää leikkiä ja riehua, juosta niin lujaa kuin kintuista pääsee, kaivaa kuoppia - ja tietysti kiusata Andyä. Aksa-alkeita on menty omassa pihassa, siivekkeiden kiertoa, putkea ja leikkiä, leikkiä, leikkiä. Pentutokossa on opeteltu perusjuttuja, luoksetuloa, ohituksia, odottamista, kontaktia jne. Dave on niin innokas oppija, että sen mielestä tylsimmät hetket tokossa ovat tauot, jolloin pentujen pitää kuulemma saada olla pentuja. Ehkä vaikeinta onkin saada se lopettamaan tekeminen ja rentoutumaan, tärkeä oppi sekin.

Eilen kävin kokeilemassa hakua Daven kanssa, ja kivaa oli. Maailma on täynnä ihania lajeja, joita pitäisi saada kokeilla ja harrastaa!

Sainpas kaikki kolme samaan kuvaan!

Ilmeilyä

Andy:

Mietteliäs.

Onks pakko?

Intopiukee.

Vastustamaton.

 Remu:

Joko OFF tai

 

erittäin ON.

 Dave:

Kujeileva.

Ujopiimä.

Tarkkana kuin porkkana.

Hessu Hopo.

Keräilyerät käyntiin

Dave aloitti pyttyjen keräyksen lupaavasti. Lähdimme Lielahdessa pidettyyn mätsäriin harjoittelemaan taas uutta tilannetta ja hakemaan yhteisiä kokemuksia. Tuomarit olivat oikeita ulkomuototuomareita, ja pennuille osui aika yllättävän tiukalta tuntunut Kirsti Louhi. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt namien syöttämistä kehässä, ja neuvoi kovaäänisesti kaikkia yhtään kokemattomampia esittäjiä.

Meille ei tullut sanomista, sillä Dave osaa seurata löysällä hihnalla hienosti kun tietää, että namit löytyvät taskusta. Pöydällä Dave nuuhkaisi tuomarin naamaa, näytti hampaat hienosti ja antoi jopa tutkia pallinsa.

Sininen nauha napsahti, ja sinisten kehässä tuomari valitsi Daven ensimmäisenä jatkoon. Lopulta pentuja oli enää neljä jäljellä, ja Davelle osoitettiin kakkospallia. Hyvä me! Kelpo sijoitus noin kuudenkymmenen pennun joukossa.

Joko saisin mennä nukkumaan?

 

Puolivuotias

Dave on tänään jo puolivuotias, mihin lie aika onkaan kiitänyt... Olemme saaneet tutustua hienoon koirapersoonaan, ja tulevaisuutta voi odottaa mielenkiinnolla.

Dave on valloittanut koko perheen sydämet (no ehkä Andy odottaa vielä josko Davesta joku päivä tulisi aikuinen). Alun varautuneisuus on vaihtunut pennunkin puolelta rajattomaan oman perheen rakastamiseen: mikään ei ole ihanampaa kuin oma lauma, ja Dave osoittaa kiintymystään estoitta. Tällä viikolla kärsivällisyyteni viimein palkittiin, kun pentu muina miehinä hyppäsi sohvalle ja käpertyi kainalooni nukkumaan. Kooiker ei tosiaan ole samanlainen halinalle kuin cavalierit, joten sitäkin paremmalta luottamuksenosoitus tuntui.

Puolivuotiaana Dave painaa 8,7 kiloa ja säkämitaksi saimme 39,5 cm. Pientä kasvunvaraa siis vielä on, mutta loppukorkeus lienee neljänkymmenen nurkilla.

 

Viisi kuukautta kooiker-seikkailua

Daven mittariin tuli tänään viisi kuukautta. Tuossa ajassa pienestä karvapallosta on tullut pieni koira, joka taitaa pysyä medin mitoissa. Dave on urokseksi melko siro, eli se näyttäisi olevan ihan eri kaliiberia kuin cavalierimme - tuuletuksia!! :D

Kooikkerin luonne on meille edelleen arvoitus. Aluksi sanoin, että tuntuu kuin meille olisi muuttanut parin lelukoiran seuraksi oikea koira, mutta Petri kielsi nimittelemästä cavaliereja, ovathan nämä jo kyntensä näyttäneet. Meillä ei siis asu lelukoiria ja koiria, mutta kovin erilaisia nämä koirat kuitenkin ovat.

Kooikkeria ei rutistella sohvalla lyttyyn, vaan se tulee viereen istumaan, jos sille sopii. Liiasta lähentelystä se siirtyy kauemmas. Onneksi on nämä halikoirat sitten erikseen... Touhukaskin tämä kooikkeri on, mutta toistaiseksi on vielä vähän vaikea sanoa, johtuuko aktiivisuus sen pentuiästä vai rodusta. Kokonaista päivää se ei kuitenkaan jaksa olla möllötellä sisällä tai pihassa hihnalenkkien lisäksi, se vaatii puuhaa ja tekemistä. Akut voi tyhjentää riehumalla sisarusten kanssa tai opettelemalla uusia temppuja ja taitoja. Daven oppimisnopeus on kyllä ihan omaa luokkaansa tässä laumassa, mitenkään vanhempia herroja vähättelemättä.

Dave on myös herkkä sielu, niin kuin kai useimmat kooikkerit ovat. Eilen vähän hermostuin, kun metsälenkin jälkeen se ei tullut nätisti muiden poikien kanssa pesulle. Vein sen sitten väkisin, ja kantomatkan aikana luulin napanneeni pihalta kissan, niin terävät sen kynnet olivat. Kylppärissä se luimisteli pitkin seiniä, vaikka edellinen pesu sujui ihan nätisti. Kuivaamisesta tuli samanlainen taisto, ja sen jälkeen se vältteli minua koko illan. Nyt tiedän, miltä luimisteleva koira näyttää!

Onneksi Dave tuntui unohtaneen kiukkunsa aamuun mennessä, jälleennäkemisemme oli jälleen yhtä iloinen ja onnellinen. Episodi oli kuitenkin muistutus kooikkerin erilaisesta luonteesta, mikä kannattanee pitää mielessä kaikessa koulutuksessa.

Daven strategiset mitat viideltä ensimmäiseltä kuukaudelta löytyvät täältä.

Aia ja Dave lempipuuhassaan.

Agirotua ja videonauhaa

Agirodussa tapahtui toki muutakin kuin Finnish Open. Perjantain sateessa Remu teki ensin hyppynollan, ja Andy hyllytti, kun ohjaaja unohti radan. Kai näin täytyy käydä aina joskus, varsinkin kun on ihan lupa hyllyttää - kilpailujen teeman mukaisesti. Agiradalla molemmat tekivät vielä hyvät nollat, ja sitten olikin hyvä lähteä yöksi kotiin kuivattelemaan vermeitä...

Remu finaaliradalla.

Aamulla käytiin ensin Finnish Open -karsinnat ja sitten iltapäivällä finaalit. Remu oli Andyn tavoin hyvässä vauhdissa, mutta hyllytti finaalissa. Alla oli siinä vaiheessa jo vitonen puomin kontaktista. Kuuluttaja luuli virheellisesti, että pari tekee nollaa, ja kun kuuluttaja korjasi virheensä, ohjaaja herpaantui ja hyllytti loppusuoralla. Himpskatin kuulutukset!

Illalla oli vielä yksi agirata molemmille. Remu loikkasi taas puomin kontaktin, mutta Andylle tuomittiin puhdas nolla. Andyn kontaktit olivat koko viikonlopun melkoisen täpäriä, niinkuin videonauhat paljastavat. Tuomiot menivät nyt kuitenkin näin, ja hyvä niin.

Ohjaaja juoksi viikonlopun aikana yhteensä 10 rataa, joista saldoksi jäi 7 nollaa, 2 hylkäystä ja 1 vitonen. Nopeusennätykset paukkuivat lauantaiaamun karsintaradalla, josta jäi erityisen hyvä mieli, kuin myös Andyn Finnish Open -hopeamitalista tietenkin. Cavalieria ei ole montaa kertaa nähty palkintopallilla suomenmestaruuskisoissa.


Aia tarkistaa Daven kampauksen.

Dave oli turistina molempina päivinä, ja sitä helpompaa kisaturistia ei kyllä löydy. Tarvittaessa se oli aina valmis menemään häkkiin tirsoille tai muuten vaan odottelemaan, ja aina se oli yhtä ilahtunut kun se pääsi radan reunalle tai leikkimään muiden kooikkeripentujen kanssa. Pojalla on hermot kohdallaan! Ehkä vuoden päästä Davekin pääsee osallistumaan agirotu-karkeloihin möllijoukkueessa. Tänä vuonna joukkuekisat jätettiin suosiolla väliin.

  Remun Finnish Open -radat

Remun muut radat

 Andyn muut radat (Andyn Finnish Open -radat löytyvät edellisestä päivityksestä.)

Veea ja Ego ihmettelevät sylivauva-Davea.





Superpennut Veea, Ego, Aia ja Dave. Vain Utu puuttuu kuvasta.

Tyytyväiset Finnish Open -kakkoset.



TamSKille tuli Finnish Openista oikea hopeasuora: mineissä hopealle Andy ja Petri,
medeissä Tikru ja Johanna Nyberg, makseissa Puubi ja Tommi Raita-aho.



Terveisin tehotrio

Olen jo pidempään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa poikien erilaisista luonteista, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässäkin tapauksessa.
 

Törinää tötteröön

Hurja meno ja meininki alkoi perjantaina iltapäivällä noin kello kolme, kun Daven velipoika Ego saapui laukkuineen viikonloppuvisiitille. Sen kummemmin residenssiä ei tarvinnut tutkia, junioriosasto nimittäin kävi heti toistensa kimppuun kaikilla äänitehosteilla. Parin tunnin jälkeen harkitsin korvatulppia, mutta otinkin sitten Andyn mukaan ja poistuin tokotreeneihin.

Käsittämätön määrä virtaa löytyy kahdesta kohta 13-viikkoisesta, ja valitettavasti siitä ei näköjään siirry katselijoille yhtään. Päin vastoin olo on aika vetämätön, varsinkin kun aamukonsertti alkoi jo kello neljä.

Onneksi on piha, johon kaksikon voi ulkoistaa ajoittain. Ja pakko kai niiden on välillä nukkuakin?


Mitä se höpisee, mehän ollaan niin kilttejä, että tulppaanitkin vielä kukkii!

Todistusaineistoakin löytyy. See yourself.

Vireessä

Eilen isot pojat kisasivat Hervannassa ulkokentällä, ja Andy pesi Remun 2-0. Vauhdissa Remu vielä voitti niukasti, mutta tulokset puhuvat puolestaan: Andylle nollat sijoituksilla 4 ja 5, Remulle vitoset tylsistä virheistä (puomin kontakti ja rimantiputus). Vauhti oli molemmilla huipussaan, kovempaa eivät oikein enää pääse. Kaikilla neljällä agiradalla etenemät menivät yli neljän, ja se on näille pojille enemmän kuin hyvä tulos. Andyllä on saattanut riittää virtaa vielä ensimmäisellä radalla, mutta yleensä aina se on väsähtänyt ennen toista. Nyt se pinkoi toisella radalla vielä ensimmäistäkin kovempaa!

Pojat osuivat myös Tytti Käyhkön kameran linssiin, kiitokset kivoista kuvista:

Dave hengaili kentänlaidalla ja piti hauskaa Aia-siskon kanssa. Uusiakin tuttavuuksia solmittiin.

 

Tänään Dave pääsi tutustumaan Jussi-eläinlääkäriin, joka tuikkasi rokotukset niin taiten, ettei Dave huomannut mitään. Painoa 12-viikkoisella oli 5,25 kg ja pikkupoika on lääkärin mielestä oikein sopusuhtainen. Dave oli reipas ja rohkea, ja ennenkaikkea lääkärin mukaan täysin terve ja hyväkuntoinen.

11 viikkoa

Davelle tuli tänään mittariin 11 viikkoa, ja sen kunniaksi se punnittiin ja kuvattiin. Painonnousu ei varsinaisesti yllätä, tuolla ruokahalulla... Päivän lukema on 4,7 kg. Edellinen merkintä onkin esihistorialliselta ajalta, jolloin Dave oli vielä pikkuinen 8-viikkoinen karvakasa (3,6 kg).

Päivän poseeraus ruokaa odotellessa:

"Mitenkäs minä tähän sanomalehdelle jouduin, kun yritän väistellä niitä parhaani mukaan?"

Nyt kasvatetaan jalkoja ja kuonoa. Eräs merkkipaalu saavutettiin eilen, jolloin varhaiskypsä rokkikukkomme nosti horjahtamatta kaksi kertaa jalkaa lorauttaessaan isojen poikien perässä merkkinsä koivun juurelle.

Davesta on kuoriutumassa iloinen ja avoin, terhakka koikkeri. Omimmillaan se on metsässä loikkiessaan yli puunjuurien, kivien ja kantojen. Se on aina valmiina lähtöön, ja jos se itse saisi päättää, se muuttaisi pihalle kokonaan. Pari kertaa se on ajatellut vetäistä päikkäritkin pihalla, mutta ikävät ihmiset ovat kantaneet sen sisälle omaan petiin nukkumaan.

Elämä on 11-viikkoiselle suuri ja ihana seikkailu.


 

Pienin askelin

Pienin askelin laumamme hitsautuu yhteen. Uusi laumanjäsen on heilauttanut tasapainoa ja ehkä myös erään herkän sielun elämää. Viime viikkojen elämänkoulu on silti selvästi tehnyt hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Remulle, joka on joutunut hakemaan paikkaansa uudestaan ja vähän terästäytymään.

Remun ryhtiliike näkyy esimerkiksi siinä, miten Dave nykyään lähestyy hänen kuninkaallista korkeuttaan. Suora hyökkäys ei käy päinsä (niinkuin Andyn kanssa), vaan mieluiten nuollaan ensin suupieliä ja varovasti läimäistään tassulla selkään. Jos tassunisku on liian kova tai Dave muuten innostuu liikaa, Remu lähettää pikkuriiviön hyvin nopeasti tiehensä. Kaikki liian rajut lähestymisyritykset torpataan, mutta jos on rauhassa ja nätisti, vieressä saa kyllä olla.Yöllä Dave on jopa tavattu Remun vierestä nukkumasta sulassa sovussa!

Vaikka Andy on selvästi Daven sielunkumppani, lenkillä Dave vapaana ollessaan seuraa Remua. Ilmeisesti Remun harkittu välinpitämättömyys nostaa sen arvoa pennun silmissä. Ehkä metsästyskoira myös tunnistaa toisen metsämiehen, kuka tietää? Andyn kanssa sitten leikitäään ja riehutaan. Kas näin:

Pennun sosiaalistaminen on aloitettu tarmokkaasti. Ovet ovat käyneet kotona tiheästi, kun ei-cavalieria ovat tulleet ihmettelemään niin ihmiset kuin tutut koiratkin. Dave on myös osallistunut ensimmäiseen kooikkeri-tapaamiseensa, jossa oli kaksi muutakin 9-viikkoista pentua - velipoika Ego ja tuore tuttavuus Mimmi.

Kukkuu!

Kohta kolmen viikon kokemuksella voin kertoa uteliaille, että Dave on kovan luokan tekijä: nimittäin kova riehumaan, kova haukkumaan ja kova puremaan.Hyvää agilityainesta siis!

Sopeutumista

Viimeiset pari viikkoa ovat menneet sopeutuessa. Kaikilla on ollut omat haasteensa: meillä ihmisillä on ollut sopeutumista kaikkea purevaan ikiliikkujaan, joka murisee ja ärisee mennen tullen ja pitää hyvin itsetietoisesti ääntä itsestään. Andyllä on ollut rankinta, kun se laumanjohtajana yrittää vahtia pentua, pitää sen yli-intoilua sopivalla tasolla ja leikittää sitä ilman, että itse menettää arvokkuuttaan.

Eikä ole Remukaan päässyt helpolla. Aluksi se vältteli Davea kaikin keinoin, kunnes yhtenä päivänä tajusi, että pennulle voi myös murista. Sen jälkeen Remu ei ole väistänyt Davea, mutta ei myöskään ole hirveän innostunut pennun leikkiyrityksistä.

Davellakin on ollut sopeutumista laumaan, jossa ei ole yhtään kissamaista koiraa, ainoastaan kaksi rauhallista cavalieria ja aikuisten lisäksi pari teiniä, jotka onneksi leikittävät sitä ajoittain. Mieluiten Dave viettää aikaansa pihalla, jossa on paljon mielenkiintoista seurattavaa ja sammalta ja risuja jyrsittäväksi. Viime päivinä kukkapenkistä on alkanut nousta mielenkiintoisia silmuja tuhottavaksi, ja iso kivikin on paljastunut lumen alta kiipeiltäväksi. Dave osaa jo pyytää pihalle, mutta ei toki tarpeilleen, pihalla nyt vaan on niin kivaa.

Ensimmäinen yhteiskuva.

Dave on osoittautunut paitsi hirmuiseksi riiviöksi, myös nopeaksi oppijaksi. Pienet temput se oppii kerrasta tai kahdesta, ja myös muistaa oppimansa seuraavana päivänä. Hienosti se osaa jo istua käskystä ja odottaa hetken, maahanmenokin sujuu avustettuna, samoin luoksetulo. Eiköhän tästä vielä hyvä tule...


"Jaa tulee vai. Enpä olis tuosta niin varma", tuumaa Andy.

Pentupainit

Sunnuntai-iltana Tampereella asuvat kolme superpentua Aia, Ego ja Dave tapasivat viikon erossaolon jälkeen. Menoa ja meteliä riitti, Andyn piti vähän komentaa ja Remu oli ihmeissään.

Pennut jaksoivat hämmästyttävän pitkään. Dave sammui ensimmäisenä, katosi ja löytyi takkahuoneen nojatuolin alta nukkumasta. Saikohan jo tarpeeksi sisaruksistaan? Mutta sitä ennen ehti tapahtua yhtä ja toista...

Andyn mielestä meno yltyi välillä liian rajuksi, ja pentuja piti komentaa.

Remu oli sisällä yllättävän kiinnostunut pennuista, mutta ulkona se kipusi suosiolla vakipaikalleen tarkkailemaan tilannetta.

Lapsenvahti vai vakavasti otettava laumanjohtaja?

Egolla on asiaa.

Ego rökittää Davea antaumuksella, Aia on pienimpänä jäänyt kasan alle.

Hurjat chirpyläiset superpennut vauhdissa.