Sopeutumista

Viimeiset pari viikkoa ovat menneet sopeutuessa. Kaikilla on ollut omat haasteensa: meillä ihmisillä on ollut sopeutumista kaikkea purevaan ikiliikkujaan, joka murisee ja ärisee mennen tullen ja pitää hyvin itsetietoisesti ääntä itsestään. Andyllä on ollut rankinta, kun se laumanjohtajana yrittää vahtia pentua, pitää sen yli-intoilua sopivalla tasolla ja leikittää sitä ilman, että itse menettää arvokkuuttaan.

Eikä ole Remukaan päässyt helpolla. Aluksi se vältteli Davea kaikin keinoin, kunnes yhtenä päivänä tajusi, että pennulle voi myös murista. Sen jälkeen Remu ei ole väistänyt Davea, mutta ei myöskään ole hirveän innostunut pennun leikkiyrityksistä.

Davellakin on ollut sopeutumista laumaan, jossa ei ole yhtään kissamaista koiraa, ainoastaan kaksi rauhallista cavalieria ja aikuisten lisäksi pari teiniä, jotka onneksi leikittävät sitä ajoittain. Mieluiten Dave viettää aikaansa pihalla, jossa on paljon mielenkiintoista seurattavaa ja sammalta ja risuja jyrsittäväksi. Viime päivinä kukkapenkistä on alkanut nousta mielenkiintoisia silmuja tuhottavaksi, ja iso kivikin on paljastunut lumen alta kiipeiltäväksi. Dave osaa jo pyytää pihalle, mutta ei toki tarpeilleen, pihalla nyt vaan on niin kivaa.

Ensimmäinen yhteiskuva.

Dave on osoittautunut paitsi hirmuiseksi riiviöksi, myös nopeaksi oppijaksi. Pienet temput se oppii kerrasta tai kahdesta, ja myös muistaa oppimansa seuraavana päivänä. Hienosti se osaa jo istua käskystä ja odottaa hetken, maahanmenokin sujuu avustettuna, samoin luoksetulo. Eiköhän tästä vielä hyvä tule...


"Jaa tulee vai. Enpä olis tuosta niin varma", tuumaa Andy.