tiistai 31. joulukuuta 2013

Vaihtelevaa puolipilvistä, paikoin sadetta

Sellainen oli meidän vuosi. Vaihtelevaa puolipilvistä, paikoin sadetta. Auringonpaistettakin osui risukasaan, ja osa tavoitteista täyttyi.

"Ensi vuoden tavoitteet ovat Andylle avoimen luokan suorittaminen tokossa, ja Remulle koitetaan jossain välissä hakea BH-tunnus. Agilityssä Andy tavoittelee edelleen valioitumista (kaksi sertiä puuttuu), ja Remu lähtee hakemaan voittoja ja hyppysertejä. Näyttelyissä käydään varmaankin muutaman kerran ja yritetään kerätä niitä puuttuvia sertejä, jotta Remusta tulisi rotunsa ensimmäinen oikea tuplavalio eli kahden eri lajin valio."

Andy kisasi tokon avoimessa luokassa neljä kertaa, mutta parhaaksi tulokseksi jäi kakkonen. Motivaatio hiipui haistelu- ja haukkumisongelmien kanssa, joten toistaiseksi (?) toko on tauolla. Agilityssä tavoitteet yllättäen täyttyivät: puuttuvat kaksi sertiä tupsahtivat jostain, ja valiojuhlia vietettiin syyskuussa. Vuosi oli Andyn muutenkin: avo-SM-hopeaa ja nuorten SM-hopeaa. Melkoista tykitystä eläköitymistä odotellessa! Toko vaihdettiin rally-tokoon, jossa haukkuminen häiritsee suorituksia edelleen. Alokasluokka kuitenkin saatiin suoritettua.

Remun agilityvuosi sujui vanhaan malliin. Nollia ropsahteli, mutta tänä vuonna hylkyjäkin kertyi. Voittoja ei herunut, hyppyserteistä nyt puhumattakaan. SM-kisoissa Remu pääsi finaaliin, joten se tavoite lopultakin täyttyi. Näyttelyt jätettiin väliin kokonaan, ja sillä välin rodusta löytyi se ihkaensimmäinen tuplavalio. Case closed. BH-koe unohdettiin suosiolla.

Suurimmat tappiot koettiin terveyspuolella. Remulla todettiin loppuvuodesta endokardoosi, joten sen (agility)tulevaisuus on suuri kysymysmerkki. Andy kärsi eturauhasvaivoista ja vanhasta tutusta närästyksestä, jotka tosin saatiin näillä näkymin hoidettua hyvin. Pientä ikääntymistä herrassa silti alkaa näkyä, unta riittää tavallistakin enemmän ja pitkillä metsälenkeillä se osoittaa haluttomuutensa selvästi. Andystä onkin tosi vaikea sanoa, onko esimerkiksi lenkkeilyinnottomuudessa kyse luontaisesta laiskuudesta ja mukavuudenhalun lisääntymisestä vai oikeasta vaivasta. Se saattaa vaikuttaa jokseenkin vaivaiselta menomatkalla, mutta kotia kohti käännyttäessä vauhtia ja intoa riittää.

Vahvasti positiivinen uutinen tapahtui jälkeläisrintamalla. Andyn ensimmäinen pentu syntyi kesällä, ja jälkikasvun edesottamuksia on hienoa saada seurata. Toivotamme Kinolle valoisaa tulevaisuutta ja perheelle pitkää pinnaa, jos on pentu isäänsä yhtään tullut...

Daven vuodelle ei ehditty tavoitteita asettaa, mutta kaikki toiveet ovat toistaiseksi täyttyneet. Reippaasta pennusta on kasvanut hieno miehenalku. Daven kanssa käytiin pentutokokurssi ja sen jälkeen agilityharrastus on vienyt mennessään.

Ensi vuodelle toivomme erityisesti terveyttä. Jos sitä riittää, Andyn kanssa pyrimme suorittamaan rally-tokon avoimen luokan kesällä. Agilitysäännöt muuttuvat, ja harkinnassa on Andyn pudottaminen kakkosluokkaan. Siellä olisi hyvä jäähdytellä, ja kun junioriohjaajakin vaihtaa kesällä mannerta, uusvanha ohjaaja voisi kenties uskaltautua kakkosissa kisaamaan... Remu jahtaa voittoja edelleen, terveyden niin salliessa. Toivottavasti kotiSM-kisoissa tulisi onnistuminen, ihan siellä finaalissa asti. Daven kanssa tarkoituksena on aloittaa rally-tokoilu ihan kisamielessä. Alokasluokan suorittaminen voisi olla sopiva tavoite. Agilityssä kisaikä täyttyy syksyllä, mutta tavoitteita ei sen suhteen vielä ole. Jos estevarmuus ei ole kunnossa, kisaamisen ehtii aloittaa myöhemminkin.

Näyttelyihin on tarkoitus välivuoden jälkeen palata ainakin Andyn kanssa - veteraanikehät kutsuvat. Jos Andy malttaa jättää Remun korvat rauhaan, Remukin voi päästä kehässä pyörähtämään.

Agilityohjaajalle toivomme ketteriä jalkoja ja terveyttä myös. Itselleni toivon erityisesti pidempää pinnaa. Koirat olisivat sen ansainneet...

Tällä ilmeellä kohti vuotta 2014.

 

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Eläviä kuvia

Muutama Dave-video ennen vuodenvaihteen perinteistä "mitä tuli tehtyä tänä vuonna ja mitä tehdään ensi vuonna" -pläjäystä - olkaa hyvät.

Dave ja uusin intohimo, tennispallo:



Dave agilitykoulutuksessa:





 

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ahne pikku joulupossu

Juhlapyhät ovat semmoisia, että ne saavat Andyn aina innostumaan. Pienestä pitäen se on keppostellut erityisesti pääsiäisenä ja jouluna, lukuisin eri tavoin. Viisas kasvattaja neuvoi jo Andyn pentuaikana kiinnittämään kuusen katosta, joten kuusi meillä ei ole ikinä kaatunut. Viime vuodet ovat muutenkin olleet rauhallisia, joten nyt oli hyvä aika yllättää...

Andyn aika koitti, kun aattona lähdimme viemään kynttilöitä haudoille. Koirakolmikko jäi näennäisen tyynesti kotiin, mutta heti kun ovi sulkeutui, arvaan että pidot alkoivat. Kun kotiuduimme, keittiön pöydälle jääneet suklaarasiat löytyivät lattialta, ja kulhoon jääneet liköörikonvehdit oli joku puuha-petteri syönyt suoraan kulhosta. Tarkempi tutkimus osoitti, että likööriä löytyi myös matolta ja lattioilta, ei ainoastaan keittiön pöydältä.

Kolmikko esitti viatonta, mutta korvat paljastivat syyllisen (jonka kyllä arvasimme jo muutenkin). Andy oli ainoa, jonka korvat olivat tahmean koppuraiset likööristä, ja se myös näytti kaikkein viattomimmalta.

Ihan kiltteinä on oltu!
Davea kiinnosti kinkku huomattavasti
lahjasäkkiä enemmän.
Onneksi konvehdit eivät ole myrkyllisimmästä päästä, niissä kun on melkein vähemmän suklaata kuin täytettä. Pandan kaksikerrosrasiasta meni kolmikon suihin kahta vaille kaikki konvehdit. Plus ne liköörikonvehdit päälle. Andy on ennenkin nähty pöydällä kiipeilemässä, joten todennäköisesti se on ensin syönyt liköörikonvehdit ja pudottanut sitten suklaarasian rikostovereille syötäväksi.

Aatto jatkui pienen siivoustuokion jälkeen normaalisti. Tyhmänä kuitenkin sanoin ääneen, että syödään ensin ja avataan lahjat vasta sitten. Andyhän tunnetusti ymmärtää puhetta, joten emme ehtineet edes astioita siirtää pöydästä astianpesukoneeseen, kun Andy jo löytyi lahjasäkkiä penkomasta.

Nappaan itse oman pakettini täältä jo valmiiksi...
Andy kuitenkin erehtyi paketista, ja vasta kun kääreet oli jo syöty, tajusimme että Nomination-paketti ei kuitenkaan ollut Andylle tarkoitettu.

Ihan sama, anna nyt joku paketti sieltä jo!

Perinteen mukaisesti piti säkistä siis ensin kaivella kärsimättömien koiranpoikien paketit, jotta pääsimme rauhassa jakamaan loput lahjat.

Remu ja Dave olisivat varmasti jaksaneet odottaa omia pakettejaan, mutta Andyllä on oiva taito yllyttää kaikki mukaan yhteiseen härdelliin!


Ihme hössötystä koko joulu...

Rauha maassa - mutta kuinka kauan?
 

Andy on varmasti jouluunsa tyytyväinen muutenkin kuin liköörikonvehtisaaliinsa ansiosta. Palautimme nimittäin lattioille kaikki karvalankamatot. Ja Andyhän toki muisti, mitä niillä pitää tehdä.








 

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Tilastonikkarina

Jostain syystä tilastot ovat todella kiehtovia. Siksi niitä on kiva tehdä kaikenlaisista asioista aina vuoden vaihtuessa.

Aloitetaan Andystä, joka paransi agilitytuloksiaan kaikilla mittareilla mitattuna. Ehkä valioituminenkin kertoo jotain... Startteja Andyllä oli mini3-luokassa yhteensä 30 (Petrin kanssa), ja niistä 0-ratoja oli peräti 60 %. Edellisvuonna joka toinen startti oli nolla. Hylkyjen määrä väheni edellisvuoden 17 prosentista 13 prosenttiin. Myös etenemäkeskiarvo nollaradoista laskettuna parani reippaasti. Kun vuonna 2012 Andy kipitti nollaradan keskimäärin 3,78 m/s, tänä vuonna keskiarvoksi tuli 3,90 m/s. Hyvä Andy!

Remun tulokset eivät ole yhtä selviä. Nollaprosentti putosi (nyt 59  %, vuonna 2012 peräti 69 %)ja hylkyjen määrä kasvoi 9 prosentista 18 prosenttiin. Toisaalta etenemäkeskiarvo 0-radoilla nousi hieman - 3,92 vs. 3,90 m/s. Lukemat kertonevat lähinnä taktiikan muutoksesta: ohjaaja pyrki ottamaan enemmän riskejä radalla, jolloin nollaprosentti luonnollisesti laskee ja hylyt lisääntyvät. Muutama mukava sijoitus tulikin (sitä voittoa lukuun ottamatta), mutta kaikissa tärkeimmissä kisoissa lopputuloksena oli hylkäys.

Tokopuolella vuosi ei ollut Andyn kanssa hääppöinen. Kävimme yhteensä neljässä kokeessa, joissa pisteet vaihtelivat 95:n ja 150:n välillä, keskiarvopistemäärän jäädessä 122 pisteeseen. Edellisvuonna pistehajonta oli suurempi (73,5 - 175,5), ja keskiarvopistemääräkin oli vähän parempi - 138 pistettä. Tällä heltisi vuoden 2012 tokocavalier-kisan voitto, joka nyt jää vain haaveeksi.

Näyttelyreissuja ei tehty kuluneena vuonna yhtään. Vuonna 2012 pyörähdettiin sentään kehässä 4 kertaa, vuosina 2011 ja 2012 kumpanakin peräti 11 kertaa, ja huippuvuonna 2009 yhteensä 14 kertaa. Ensi vuodelle taitaa taas tulla muutama tilastomerkintä, kun Andy saavuttaa veteraani-iän.


maanantai 16. joulukuuta 2013

Satumetsän sankarit

Sunnuntaina Tampereellakin oli lunta. Kaisa Jalava kuvasi, kun Olli ja juniorit Ego, Dave ja Iita juoksivat Olkahisten metsissä.

Kotisohvalle kellistyi lenkin jälkeen hyvin väsynyt pieni koikkeri.









sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Se peruuttaa sittenkin!

Olen kaikki nämä vuodet luullut, että Andy ei ikinä opi kahta asiaa - takapään käyttöä ja peruuttamista. Mm. viime kisat kaatuivat vasemmalle käännöksiin, jotka Andy tekee kiertäen. Peruuttamista ei ole hirveästi edes harjoiteltu, koska Andy vaan ei tajua (ja huono ohjaaja ei osaa opettaa).

Tänään valkkuryhmän treeneissä se teki molemmat: kääntyi paikallaan ehkä 45 astetta vasemmalle takapäätä kiepsauttaen ja peruutti ensin seinän vierustaa ja sitten ilman seinääkin!

Vanha koira oppii uusia temppuja! Oppiskohan ohjaajakin?

tiistai 10. joulukuuta 2013

Cavalierilla on cavalierin sydän

Remun sydän on nyt kuunneltu uudelleen ja ultrattu. Sivuäänen luokitukseksi tuli 3/6, mutta onneksi huonot uutiset loppuivat siihen. Sivuääni johtuu mitraaliläpän paksuuntumasta, mutta itse läppä liikkuu normaalisti ja sekä sydän, vasen kammio että vasen eteinen ovat normaalit ja ne myös toimivat normaalisti.

Koska mitään muutoksia ja oireita ei ole, jatkamme elämää kuten tähänkin asti, toistaiseksi ilman lääkitystä. Seuraava ultra kertonee jo enemmän siitä, mihin suuntaan tai ainakin miten nopeasti sydänvaivat etenevät. Haavetta ensi kesän SM-kotikisoista ei ainakaan vielä tarvitse haudata...

Onneksi Andyllä ei ole "cavalierien sydäntä", vaikka cavalier onkin. Otin sen terveestä sydämestä samalla lääkärikäynnillä virallisen lausunnon. Saadaanpa kirjoihin ja kansiin vielä yksi cavalier, joka ei kärsi sydänvaivoista 7,5-vuotiaana.

maanantai 9. joulukuuta 2013

The end of 2013

Kisakausi päättyi TamSKin agikisoihin sunnuntaina. Kisaamaan pääsivät sekä Andy että Remu muutaman kuukauden kisatauon jälkeen. Remun ja ohjaajan otteissa olin näkevinäni uuden koulutuksen mukanaan tuomaa sujuvuutta. Hyppyrata nollana, agiradalla yhden riman pudotus. Mutta juoksupuomi oli hieno!

Andykin teki hyppynollan, mutta agiradalla se liukastui ja lensi rähmälleen. Onneksi ei tullut mitään vammoja, ei ole edes ontunut yhtään.


 

Dave pääsi mukaan, koska Kaisa oli tullut katsomaan Thelman jälkikasvua Oulusta saakka. Tässä perhepotretissa iso osa pesueesta. Vasemmalta Dave, Olli, Ego, Aia ja Thelma (sekä tietysti Outi ja Kaisa):


Johanna Nyberg myös mittasi Daven kisoissa aikansa kuluksi. Tuomio oli selvä medi, ja tuskin tuo enää kasvaakaan, kun kohta on mittarissa 10 kuukautta.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Intopiukeena

Davella on kaikki edellytykset hienoksi agilitykoiraksi. Se on nopea ja innokas, joskin taidoissa on vielä pieniä puutteita eikä nopeus vielä näy radalla. Aikaa on, onhan ikääkin vasta 9,5 kuukautta.


Pientä edistystä havaittavissa verrattuna tähän...

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kuinka koikkeri kesytetään?

Pieniä askelia, suuria voittoja.

Alussa Dave ei tullut syliin. Se katseli kauempaa, kun cavalierit kiehnäsivät kyljessä. Jossain vaiheessa se hyppäsi sohvalle ja istuutui eteeni tarkastelemaan minua, mutta poistui, jos kosketin sitä. Sitten se huomasi, että oikeastaan rinnasta rapsuttelu tuntuu hyvältä, joten se saattoi istuskella tovin edessäni ja nauttia rapsutuksista. Kun se kerran nukahti sohvalle viereeni, en uskaltanut hengittääkään, etten vaan karkottaisi sitä matkoihinsa.

Tästä on tultu pitkä matka. ♥
Kun cavalierit tulivat päiväunille sänkyyn, Dave totesi tilanteen makuuhuoneen ovelta ja kipaisi olohuoneen sohvalle nukkumaan. Kerran nostin sen viereeni sänkyyn ja sanoin, että tässä saa nukkua päivällä, päiväpeiton päällä. Se jäi tuijottamaan minua kun nukahdin, kuono käteni päällä. Herätessäni tunnin kuluttua cavalierit olivat tiessään, mutta Dave tuijotti minua edelleen liikahtamatta. En usko, että se oli nukkunut silmänräpäystäkään. Seuraavalla kerralla se kipaisi taas olohuoneen sohvalle nukkumaan, yksin.

Dave oli tasan yhdeksän kuukautta vanha, kun eräänä sateisena, pimeänä syyspäivänä sanoin ääneen, että mennään pojat vähäksi aikaa nukkumaan. Cavalierit jäivät toiseksi, kun Dave hyppäsi sänkyyn ja asettui tyynylle tyytyväisenä. Ja kun heräsin, kaikki kolme tuhisivat lähelläni edelleen.

Mission accomplished - koikkeri kesytetty?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Junnutouhuja

Tänään pamahti Daven mittariin tasan 9 kuukautta. Päivä oli muutenkin hyvä: aamun omatoimiagilityssä ohjaajalle kuulemma tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että tästähän tulee agilitykoira! Päivällä Dave pääsi hakutreeneihin, ja pätevästi se haki etsittävät nenällään. Viiden harjoituskerran jälkeen toiminta oli suorastaan hämmästyttävän keskittynyttä ja taitavaa.

Tässä sisarukset Ego, Aia ja Dave hakutreenien jälkeen. Pentuaika takana, junnu- ja murkkuikä edessä.


 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pohjalla

Eilinen oli koiraharrastuksemme aallonpohja. Jos on saatu käydä aallonharjalla, nyt on otettu myös pohjakosketus.

Päivä alkoi rally-tokon SM-kisoilla, joihin osallistuin Andyn kanssa TamSKin toisessa joukkueessa. Andyä ei taas saanut rauhoittumaan millään, se haukkui ja riekkui, vaikka olimme paikalla pari tuntia ennen omaa suoritusvuoroa. Hirveän yllättynyt en siis ollut, kun Andy radallakin vielä haukkui ja haisteli ja oli hajamielinen. Suoritimme silti radan kohtuullisesti, ilman suurempia virheitä. Rata oli myös melko helppo, siellä ei ollut meille vaikeaa hidasta etenemistä eikä esimerkiksi hyppyä. Meidän kohtaloksemme koituivat käännökset vasemmalle. Tuomarin mukaan takapään käyttöä ei käännöksissä näkynyt lainkaan. Ilmeisesti sitä ei näkynyt kovin monella muullakaan, sillä yhteensä 17 avoimen luokan koiraa sai hylätyn tuloksen.


Seurakavereiden mielestä Andyn tulos olisi normaalisti ollut hyväksytty, mutta nyt ei. Jostain löytyy suorituksemme myös videolta, joten jää nähtäväksi, olenko itse samaa mieltä...Vähän lohtua saimme siitä, että hylättyjä oli niin paljon, meidänkin joukkueestamme kaikkiaan kolme (tämä on kai sitä kollektiivista epäonnistumista).  Jyvät erottuivat akanoista. ne kaksi joukkueemme hyväksyttyä suoritusta olivat upeita, toisella heltisi jopa mestariluokan voitto! Kumpikaan TamSKin joukkueista ei saanut tulosta, mutta yksilöSM-kulta tuli silti TamSKille. Heidi ja Nekku suorittivat finaaliradan upeasti!

TamSKin rallaajat.

Andyn kanssa harrastamisessa alkaa turhauttaa se, että se toimii harjoituksissa paremmin kuin kisatilanteissa, joissa se stressaa ihan liikaa. Varsinkin hallikokeet ovat sille vaikeita, eikä asiaa auta yhtään se, että suurin osa halleista on sen mielestä agilityhalleja. Eilisen jälkeen tekisi jopa mieli heittää pyyhe kehään. Kun koira ei toimi, se ei toimi, vaikka seisoisin päälläni. En osaa kouluttaa sitä toimivaksi, en kerta kaikkiaan saa sitä näyttämään osaamistaan kisoissa. Olemme ikuisia alokasluokkalaisia, lajissa kuin lajissa...

Päivä synkkeni entisestään iltapäivästä, kun kuulin Remun terveystarkastuksen tulokset. Sydänkuuntelussa kuului ensimmäistä kertaa selvä sivuääni, joka arvoitiin luokaksi 3/6. Remulla on ikää 5 vuotta ja 9 kuukautta, ja sen parhaiden vuosien pitäisi olla vielä edessä päin. En tiedä miksi järkytyin tuloksesta niin kovasti, eihän cavalierien sydänongelmien pitäisi olla kenellekään yllätys. Silti se riipaisi, ja syvältä. Remu on edistynyt agilityssä tänä syksynä uusien valmennuskuvioiden myötä, mutta nyt tulevaisuus on yhtäkkiä täysin epävarma.

Toisaalta sivuääni oli myös hyvä herätys. Harrastuksista ja menestyksestä viis, kunhan saisimme pitää nämä karvakuonot luonamme vielä pitkään! Onneksi Remu on hyvässä kunnossa ja muuten kaikin puolin terve. Pohjalta on kai vain yksi suunta, ylöspäin?

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Metsään meni

Rämmin tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Yleensä sen hoitaa mies, koska hänellä on paremmat hermot (ja kunto). Joskus vuoro silti lankeaa minullekin, sillä Daven on saatava metsäannoksensa joka päivä, eikä mies ole sentään ihan joka päivä käytettävissä.

Mies vaihtelee metsiä, mutta minä luotan lähimetsään. Se on sopivan kokoinen, ja sitä paitsi se on Daven oma. Se tuntee sen jokaista kalliota ja mätästä myöten, ja liikkuu siellä siis kuin kotonaan.

Mutta palataan takaisin päin, rämmin siis tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Andy kulki takanani kuin varjo, niin kuin se aina tekee, ja Remu juoksenteli sinne tänne, pysyen kuitenkin kutakuinkin näköpiirissäni.

Dave on eri maata. Kun sen hihnan irrottaa ja sille sanoo taikasanan "vapaa", se sinkoutuu maata kiertävälle radalle. Perävalotkaan eivät vilku, kun se on jo hävinnyt. Kun jatkan marssiani polkua pitkin, Davea ei näy eikä kuulu, kunnes se yhtäkkiä syöksähtää ohi täysin päinvastaisesta suunnasta, johon se äsken hävisi. Viuh vaan, ja taas hännänpää katoaa. Jos se syöksyy eteenpäin, se säntää kohta ohitseni takaa. Jos se häviää kuin tuhka tuuleen oikealle, se ilmestyy seuraavan kerran näköpiiriin vasemmalta. Jos se ei vähään aikaan sinkoudu ohitseni, jään yleensä paikoilleni seisomaan ja kuulostelemaan. Ensin ei kuulu mitään, sitten alkaa jostain kuulua vaimea rapina, ja lopulta punavalkoinen gasellkoikkeri loikkii jostain kuin feenix-lintu. Kun pahimmat patoutumat on purettu, se saattaa jopa pysähtyä hetkeksi syömään namin tai kaksi. Sitten on taas aika juosta, juosta, juosta...

Andy ei piittaa Daven retkeilystä tuon taivaallista, mutta Remu yrittää aina aluksi pysyä vauhdissa mukana. Melko pian sen kunto kuitenkin loppuu, ja se tyytyy pienempiin ympyröihin. Vasta sitten Remu huolestuu, jos alan kutsua Davea. Se katsoo minua syyttävästi: "No niin, nytkö sen sitten hukkasit?! Mitäs nyt tehdään?" Ja voi sitä riemua, kun Dave säntää luo. "Enhän minä nyt sitä mihinkään hukkaa", hymyilen Remulle, ja toivon onnistuvani huijaamaan sitä teeskennellen itsevarmaa.

Metsään meno tämän kolmikon kanssa nimittäin kysyy hermoja. Metsään menee kolme, mutta montako sieltä tulee pois? Pahimmissa painajaisissani vain kaksi, mutta se riski on pakko ottaa. Tuo koira ei elä ilman metsää ja sen tarjoamia riemuja. Sitä paitsi, kasvaahan sille ihan mieletön kunto ja kropanhallinta. Ja lisäksi se tarjoilee aina takuuvarmasti päivän parhaat naurut, olipa mieli metsään mennessä kuinka synkkä tahansa.

Kunto ei lopu, kieli vaan venyy matkan edetessä.
 

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mielensäpahoittaja muutti taloon

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menimme etuoven sijasta sisälle kodinhoitohuoneen ovesta ja jouduin pesulle. Otti niin koville, että piti mennä sängyn alle mököttämään. Sen koommin en muuten ole kodinhoitohuoneen ovesta tullut sisälle vapaaehtoisesti, enhän minä nyt sentään tyhmä ole.

Kyllä minä sitäkin ihmettelen, kun luulevat huijaavansa minua jollain nameilla. Minäpä olen niin fiksu, että kun namit otetaan esiin ja tyhmät cavalierit juoksevat keittiöön, minä hiivin vaivihkaa sängyn alle. Sieltä minua ei saa pois, ennen kuin olen varma, että talossa on taas turvallista muuallakin.

Yhtenä päivänä isäntä laittoi otsalampun päähän ja otti namit esiin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että niin tyhmänä minua piti. Tiirailin sängyn alta ja kuullostelin, mitä keittiössä tapahtuu. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, rohkaisin mieleni ja kurkin keittiöön, menin lopulta ihan peremmällekin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luottamustani sitten käytettiin törkeästi hyväksi ja jouduinkin kynsienleikkaukseen. Menin sitten takaisin sängyn alle mököttämään.Taisin nukahtaakin sinne, koska parin tunnin päästä en enää muistanut mistä olin mieleni pahoittanut ja tulin takaisin ihmisten ilmoille.

Epäluulo on toinen nimeni. Jos ounastelen jotain erikoista, on parempi katsoa kuin katua. Se on minun mottoni. Hyväuskoiset cavalierit ovat niin hölmöjä, etteivät ymmärrä varoa. Ne menevät kiltisti kuin lampaat pesulle, kynsienleikkuuseen, turkinhoitoon ja varmaan ihan minne vaan. Ovat vielä iloisia, kun saavat namin palkaksi. Minä poika hiippailen takavasemmalle, kun on aika olla epäluuloinen. Viime aikoina niin on käynyt aika usein, kumma kyllä.

Semmoista tämä elämä nyt on, aika rankkaa siis. Ihmiset kuiskuttelevat, että sillä on nyt SE IKÄ. En tiedä mistä ne puhuvat, kun en ole ennen ollut tämänikäinen. Mutta unohdan kyllä epäluuloni, kun emäntä rapsuttaa minua leuan ja mahan alta... Osaavat siis onneksi olla välillä ihan mukaviakin. Syliin en silti mene, siellä ovat aina cavalierit, nuo läheisriippuvaiset.

t. Epäluuloinen Mielensäpahoittaja alias Dave, 8 kk

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Avo-luokkalaiset

Tavoite täyttyi, nousimme kolmansissa rally-tokokisoissamme heittämällä avoimeen luokkaan. Andy ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta toimi kuitenkin. Yhdessä kohdassa se alkoi haukkua, josta tuli kolmen pisteen vähennys. Saksalaisessa täyskäännöksessä Andy teki taas saman virheen kuin viime kisoissa, se lähti kiertämään ratakylttiä. Tämä uusittiin, mutta pistemenetyksiä tuli paitsi uusinnasta, myös hallinnan menettämisestä. Kaiken kaikkiaan pisteitä tuli kuitenkin 88, joten SM-kisoissa starttaamme avoimessa luokassa - hyvästi hihna! :) Arvostelulapussa tuomari kehui vielä erikseen iloista työskentelyä, tähän tähtäämme aina.

Ensi viikonloppuna olisi vielä yksi tokokoe. Yhtään ei huvita mennä taas tallille esittelemään Andy haistelee -showta, mutta ehkä mennään kuitenkin kokeilemaan. Andy on ollut koko viikon melkoisen jumissa, joten kuntokin ratkaisee. Katriina kävi hieromassa Andyn eilen, ja selkälihakset olivat jumissa. Mitään pahempaa ei kuitenkaan onneksi löytynyt. Ehkä syksyn koleat ilmat alkavat vaikuttaa jo ikämiehen kroppaan.

Blogia on muuten käyty lukemassa kahdeksan kuukauden aikana yli 10 000 kertaa! Vau!

 

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ei aina mene putkeen - pentuagilityä

Kukaan ei varmaan jaksa katsoa näin pitkää videota pennun agilityalkeista, mutta ehkä muutaman vuoden päästä on hauska katsoa, mistä lähdettiin liikkeelle. Aina ei mene putkeen - kirjaimellisesti - mutta liikuttavan innokas Dave kuitenkin on.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kiertämiset, pujottelut, spiraalit

Talvikausi TamSKin rally-tokon valmennusryhmässä on alkanut. Kahden tunnin treeniaika tuntui ajatuksena hirvittävän pitkälle, mutta loppujen lopuksi aika tuntuu kuluvan nopeasti. Aluksi on tekniikkaosuus, jossa käydään tiettyjä liikkeitä molemmilta puolilta normaalivauhdilla, juosten ja hitaasti. Lopuksi on ehditty tehdä vielä ratatreeni.

Ensimmäisellä kerralla aiheena olivat koiran kiertämiset. Niissä ei ole suurempaa ongelmaa, mitä nyt emme ole harjoitelleet niitä oikealta ollenkaan... Tähän asti ajatukseni on ollut, että etenemme asian kerrallaan, ja voittaja- ja mestariluokan liikkeitä mietitään vasta, kun avoimen loppu häämöttää.

Valkkuryhmässä olemme kuitenkin se aloittelevin pari (suomeksi siis huonoin, mutta kuten Päivi niin kivasti sanoi, me siis opimme eniten...). Mestari- ja voittajaluokkalaisten seassa meidän on vähän harpottava eteenpäin, joten oikealla seuraamiset ovat nyt ohjelmistossa ja sillä siisti.

Eilen illalla ohjelmassa olivat pujottelut ja spiraalit, ja herran jestas että ne voivat olla vaikeita oikealta puolelta!!! Lisätään tähän vielä hidas vauhti, ja homma on toivoton. Lopulta otin vanhan kunnon imutustaktiikan käyttöön, ja johan Andy tuli nätisti jopa spiraalin vasemmalle, oikealla puolella - tämä on ehdottomasti se vaikein rasti. Juosten oikea puoli on näköjään meille helpompi, mutta heti kun kontakti tippuu, koira kiertää selän takana vasemmalle...

Ensimmäisellä kerralla Andyn haukkuminen pysyi hyvin aisoissa. Sain sen väliajoiksi häkkiin, jossa se osaa rauhoittua kivasti. Eilen häkit oli jo varattu, joten jouduin kiinnittämään Andyn tolppaan. Rauhoittumisesta ei tietoakaan, ja loppuratakin meni aika lailla haukkuessa ja ylikierroksilla. Tässä meille työsarkaa.

Seuraavat rally-tokokisat ovat lauantaina, ja toivottavasti olemme sen jälkeen avoimessa luokassa. Sen jälkeen seuraavat rally-tokokisat ovat SM-kisat, joissa kisaamme Andyn kanssa TamSKin 1-joukkueessa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Rakkaudesta agilityyn

Reilun kuuden vuoden matka agilityn parissa ei ehkä ole kovin pitkä. Agility oli ensimmäinen harrastuslajimme koiran kanssa, ja tuttavuus syntyi sattumalta. Olisipa kiva puuhailla koiran kanssa jotain yhdessä, oli se ajatus, joka vei minut aikanaan hallintakokeeseen Andyn kanssa. Ajatuksena oli puhtaasti harrastaa, ei kilpailla, mutta ikävä kyllä alkeiskurssi paljasti omat fyysiset rajoitukseni lajin parissa jopa harrastusmielessä.

Alkeiskurssin jälkeen en ole agilityradalla käynyt, mutta sydämeni laji vei. Kisaradan reunalta olen seurannut ensin Andyn taivalta mediluokan aloittelijasta aina minikolmosiin asti. Andy ei ole koskaan tainnut olla missään erikoiskoulutuksissa. Se on oppinut esteet ja etenemisensä puhtaasti TamSKin kouluttajien opeilla, ja sen kanssa on tehty kaikki virheet, mitä nyt agilityssä ja koiran kanssa vaan voi tehdä. Siihen nähden FI AVA -titteli on saavutus, jolle nostan hattua.

Remun aloittaessa agilityn ideana oli alusta asti kisaaminen, ja ohjaajakin yritti miettiä miten välttää pahimmat karikot ja sudenkuopat. Remu etenikin kisaurallaan huomattavasti jouhevammin kuin Andy, ja sen kanssa on opiskeltu agilityä niin TamSKin valmennusryhmässä kuin silloin tällöin Suomen huippuvalmentajien yksityisopissa. Remun FI AVA -titteli tulikin melkein puolta nopeammin kuin Andyllä, siihen tarvittiin kisastartteja yhteensä 87 (Andy valioitui vasta Remun jälkeen, 159:ssä kisastartissa).

Puhutteko te mistään muusta kuin agilitystä, kysyvät lapset joskus meiltä ihmeissään. Tänä kesänä ja syksynä puheenaiheet ovat erityisesti keskittyneet tähän rakkaaseen lajiin, sillä Dave ottaa ensiaskeleitaan lajin parissa. Olen saanut iltaisin kuunnella silmät loistaen kerrottuja tunninkin esityksiä huippuvalmentajan opetuksista. Oleellista ei olekaan viedä koiraa esteeltä esteelle, vaan oma sijoittuminen radalla, koiran lukeminen, yhteistyö... Kaikkea en edes ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti.

Uusi huikea matka on alkamassa, ja saan seurata sitä aitiopaikalta. Tänä syksynä olen ymmärtänyt, että omat koiraharrastukseni tokon ja rally-tokon parissa ovat vain kompensaatiota sille, mitä olen agilityssä menettänyt. Rally-tokossa pääsen ehkä lähimmäksi agilityn tunnelmaa, kun pääsen radalle yhdessä koiran kanssa.  Unissani ohjaan silti yhä agilityä ja pääsen maaliin ilman että akillesjänteeni katkeaa, selkä tai lonkka irtisanoo sopimuksensa heti kolmannen esteen jälkeen tai syön kolmiolääkkeitä pari seuraavaa päivää. Sitä juoksemisen riemua, sitä ihmisen ja koiran yhteistyön intoa!

Seuraan sivusta ja ihmettelen. Agilityä hienompaa lajia ei vielä ole keksitty.

 

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Tokoako muka

En muista, koska olisin mennyt yhtä hyvin valmistautuneena tokokokeeseen. Olin päättänyt hakea sen avoimen ykkösen, ja treenasimme Andyn kanssa liikkeitä osina, pieniä juttuja hioen. Perjantaina oli vielä kisatreeni, joka sujui varsin mallikkaasti. Hyppy vielä tökki, mutta sain senkin kuntoon illan ja aamun aikana. Ja ei kun kokeeseen...

Olimme tallilla puolitoista tuntia ennen avoimen luokan alkua, ja teimme pitkän kävelylenkin. Sitten siirryimme sisälle rauhoittumaan, mikä oli Andylle vähän työlästä, mutta onnistui kuitenkin ennen paikkamakuuta. Tästä täysi kymppi.

Oma vuoromme taisi olla neljäntenä, ja sain Andyn ihan älyttömän hyvään vireeseen. Se oli supertäpäkkä, ja olin varma, että kilpailunumeromme 10 oli enne. Joku katselija ihasteli vielä Andyä ennen omaa vuoroamme: ihanan innokas tokoilija.

Astelimme kehään itsevarmoina, valmiina toimintaan. Ja puuh - kun ensimmäinen seuraa-käsky kuului, Andy nosti nenänsä ja lähti seuraamaan hajua. Koko pakka hajosi, ja Andy seurasi nenäänsä lähes koko kokeen ajan. Mikä siellä tuoksui, en tiedä, mutta arvatkaapa ottiko päähän? Andyn keskittyminen hajosi niissäkin liikkeissä, mitkä ovat olleet satavarmoja. Vain viimeisenä suoritettu hyppy sujui niinkuin pitikin, siitä kymppi. Muuten tuomarisetä oli kiltillä päällä ja antoi vain kaksi nollaa. Itse olisin antanut nollan jo siitä ensimmäisestä seuraamisesta...

Pisteitä 119 ja 3-tulos. Vielä yksi yritys tänä syksynä, ja luulen että tokouramme alkaa olla paketissa. Kun onnistumisia ei tule kokeissa, niissä ei todellakaan ole kiva käydä. "Kyllä se kotona osaa" on typerin fraasi mitä ikinä olen kuullut.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jälkikasvua

Kun joku joskus ihmetteli, miksei meidän hienoilla, hyvinmenestyneillä ja terveiksi mainostetuilla cavaliereillamme ole pentuja, niin sehän ei enää pidä paikkaansa! Andyn ainokainen poika täyttää tällä viikolla 8 viikkoa, pakkaa reppunsa ja muuttaa Lahdesta stadiin.

Muutama kuva Andy Juniorista, jonka nimi on nykyään Kino - My Sweet Moves Like Jagger. Kuvat ovat Tuija Kilpisen ja allekirjoittaneen.