keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Metsään meni

Rämmin tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Yleensä sen hoitaa mies, koska hänellä on paremmat hermot (ja kunto). Joskus vuoro silti lankeaa minullekin, sillä Daven on saatava metsäannoksensa joka päivä, eikä mies ole sentään ihan joka päivä käytettävissä.

Mies vaihtelee metsiä, mutta minä luotan lähimetsään. Se on sopivan kokoinen, ja sitä paitsi se on Daven oma. Se tuntee sen jokaista kalliota ja mätästä myöten, ja liikkuu siellä siis kuin kotonaan.

Mutta palataan takaisin päin, rämmin siis tänään kolmikkoni kanssa metsässä. Andy kulki takanani kuin varjo, niin kuin se aina tekee, ja Remu juoksenteli sinne tänne, pysyen kuitenkin kutakuinkin näköpiirissäni.

Dave on eri maata. Kun sen hihnan irrottaa ja sille sanoo taikasanan "vapaa", se sinkoutuu maata kiertävälle radalle. Perävalotkaan eivät vilku, kun se on jo hävinnyt. Kun jatkan marssiani polkua pitkin, Davea ei näy eikä kuulu, kunnes se yhtäkkiä syöksähtää ohi täysin päinvastaisesta suunnasta, johon se äsken hävisi. Viuh vaan, ja taas hännänpää katoaa. Jos se syöksyy eteenpäin, se säntää kohta ohitseni takaa. Jos se häviää kuin tuhka tuuleen oikealle, se ilmestyy seuraavan kerran näköpiiriin vasemmalta. Jos se ei vähään aikaan sinkoudu ohitseni, jään yleensä paikoilleni seisomaan ja kuulostelemaan. Ensin ei kuulu mitään, sitten alkaa jostain kuulua vaimea rapina, ja lopulta punavalkoinen gasellkoikkeri loikkii jostain kuin feenix-lintu. Kun pahimmat patoutumat on purettu, se saattaa jopa pysähtyä hetkeksi syömään namin tai kaksi. Sitten on taas aika juosta, juosta, juosta...

Andy ei piittaa Daven retkeilystä tuon taivaallista, mutta Remu yrittää aina aluksi pysyä vauhdissa mukana. Melko pian sen kunto kuitenkin loppuu, ja se tyytyy pienempiin ympyröihin. Vasta sitten Remu huolestuu, jos alan kutsua Davea. Se katsoo minua syyttävästi: "No niin, nytkö sen sitten hukkasit?! Mitäs nyt tehdään?" Ja voi sitä riemua, kun Dave säntää luo. "Enhän minä nyt sitä mihinkään hukkaa", hymyilen Remulle, ja toivon onnistuvani huijaamaan sitä teeskennellen itsevarmaa.

Metsään meno tämän kolmikon kanssa nimittäin kysyy hermoja. Metsään menee kolme, mutta montako sieltä tulee pois? Pahimmissa painajaisissani vain kaksi, mutta se riski on pakko ottaa. Tuo koira ei elä ilman metsää ja sen tarjoamia riemuja. Sitä paitsi, kasvaahan sille ihan mieletön kunto ja kropanhallinta. Ja lisäksi se tarjoilee aina takuuvarmasti päivän parhaat naurut, olipa mieli metsään mennessä kuinka synkkä tahansa.

Kunto ei lopu, kieli vaan venyy matkan edetessä.
 

3 kommenttia:

  1. Daven metsäkäytös kuulostaa pelottavan tutulta! Voi näitä karvakavereita :)

    VastaaPoista
  2. Meidän lauma niin tietää ton metsäkoukutuksen ;) Vieroitusoireita pukkaa ja pahasti, jos sinne ei päästä!

    VastaaPoista