Mitalijahdissa

Eilisen päivän vietin Loimaalla rally-tokon mitalijahdissa. Andyllä puuttui avoimen luokan koulutustunnuksesta yksi hyväksytty tulos, Davella samoin alokasluokasta. Loimaalle asti piti lähteä, koska kaikki kolme tulosta eivät saa olla samalta tuomarilta, ja Tampereen seudun kisoissa meille on aina sattunut tuomariksi Pia Heikkinen.

Lisäjännitystä toi se, että sairastin koko viikon angiinaa sängynpohjalla. Onneksi keskiviikkoiltana aloitettu antibioottikuuri alkoi tehota perjantaina sen verran, että pysyin tolpillani. Kävely on myös tulehtuneen kantapään takia yhtä tuskaa, joten toivoin ettei kisoissa tarvitsisi juosta. (Totta kai molemmilla radoilla oli juoksupätkät, joita ei oikein voi juoksuksi kutsua...)

Paikka oli kisapaikaksi suoraan sanottuna hirveä, betonimöhkäleen kolmannessa kerroksessa, jonne sitten piti kantaa kaikki häkit sun muut. Andy pelkäsi jo porraskuilua, ja hallissa haisi kammottavalle. Mukaan pakkaamalleni hikiliinalle tuli muuten runsaasti käyttöä.

Halli osoittautui Andylle melkein ylitsepääsemättömäksi. Se ei rauhoittunut ollenkaan, ja vielä kun rata alkoi kahdella kiihdyttävällä kyltillä (hyppy ja pyörähdys), peli oli viittä vaille menetetty. Haukkuminen oli radalla ehkä pahinta ikinä, ja muutenkin Andy oli vain vaivoin hallittavissa, se hyppi eikä oikein missään vaiheessa keskittynyt kunnolla. Hassuinta koko radalla oli meille vaikein tehtävä, istu - täyskäännös vasemmalle - istu: tästä ei sitten tullut minkäänlaisia vähennyksiä! Ainakin yksi liike meni nappiin, sekin on jo juhlan paikka!

Tulos ilmestyi nopeasti taululle, ja saldona oli 72 pistettä. Hyväksytyn raja on 70, joten ei kun bileet pystyyn ja mitali taskuun! Haukkumisesta lähti ennätykselliset 11 pistettä (kolmen pisteen hau-vähennyksiä tuli radalla kolme kertaa, ja lisäksi tuomari antoi vähennyksenä kokonaisvaikutuksesta haukkumisesta kaksi pistettä).

Nyt pidämme Andyn kanssa kisataukoa ja keskitymme tulevissa treeneissä rauhoittumiseen.  Ulkokisat ovat Andylle hallikisoja helpompia, joten toivottavasti Andy on kisakunnossa vielä ensi kesänä. Seuraavaksi Andy kisaa voittajaluokassa, jossa mukaan tulevat oikealla puolella suoritettavat liikkeet. Tässäkin riittää työsarkaa.

Dave joutui odottelemaan vuoroaan usemman tunnin, mutta ihan kivasti se oli hereillä omalla vuorollaan. Dave osaa kaikki alokasluokan radalla tarvittavat temput hyvin, mutta seuraamisen kanssa on murrosiän myötä tullut ongelmia. Nytkin sen täytyi muutama pölypallero käydä tarkistamassa, nuuhkaista ohimennessään omituista pylvästä ja olisipa se käynyt tervehtimässä mielellään tuomariakin...

Yksi piste lähti päin hyppäämisestä ja loput seuraamisen haahuilusta, jolloin talutin kiristyy ja kontrolli on vähän hukassa. Daven saldoksi tuli pisteitä 93 ja koulutustunnus RTK1. Avoimen luokan kisoja emme kuitenkaan kokeile, ennen kuin seuraaminen saadaan paremmalle tolalle.

Kotiin kurvattiin muuten Urjalan makeistukun kautta. :)

Ratatreeniä

Eilen Dave ja Petri pääsivät Janitan oppiin. Rata oli Davelle turhankin vaikea, ja sessiosta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Petrin omalla ohjaustyylillä Dave teki puhdasta rataa, mutta Janitan opeilla Dave alkoi ohitella esteitä ja sujahdella putkiin selän takaa. Ajoitus oli pahasti pielessä, kun olisi pitänyt ohjata seuraavalta esteeltä. Uuden oppiminen on vaikeaa!

Jos edes jotain jäisi takataskuun, Davella olisi paremmat eväät edetä omaa vauhtiaan, ei ohjaajan. Radalla tarvitaan kaasua, jarrua ja rattia, ja muistaakseni jalkojen piti näyttää tulevaan, käsien nykyiseen suoritukseen radalla. Siinä sitä onkin purtavaa.

Daven pujottelu on nyt vaiheessa, jossa kuusi keppiä sujuu hyvin. Purinalla eilen täysimittaisista kepeistä jäi ratasuorituksen yhteydessä viimeinen keppi kiertämättä.

Tällä hetkellä koirakon ratasuoritus näyttää tältä (kuvattu SDP:llä 30.9.):

Osaisko vai eikö osais, siinä vasta kysymys

Ehkä ei olisi pitänyt hehkuttaa. Se osaa kyllä pujotella, mutta koska se on koikkeri, se ei välttämättä tänään pujottele, koska halli on eri, koska ohjaaja jää taakse, koska se ei jaksakaan nyt keskittyä ja mitä näitä nyt on... Kujaa on taas levennetty ja lokakuun hyppykisat unohdettu. Katsotaan sitten marraskuussa, onhan tässä aikaa. Radalla Dave kulkee kivasti, vauhtia riittää ja esteiden ohituksia tapahtuu entistä harvemmin.

Koska Daven rally-tokotunnit olisivat osuneet TamSKissa päällekkäin agitunnin kanssa, päätin sen sijaan lähteä merta edemmäs kalaan. Aloitimme Koirakoutsissa alkeistokon. Paluu alkeisiin tuntui ihan älyttömän hyvältä. Ensimmäisen tunnin teemana oli kontakti, ja siinä sivussa Dave sai käyttää päätään muutaman uuden tempun oppimiseksi. Kotiin se palasi väsyneenä ja kaikkensa antaneena. Kyllä tunnin aivotyöskentely aina päivän juoksemiset voittaa!

Toivottavasti parantuneesta kontaktista ja yhteistyöstä on apua ensi viikolla, kun lähdemme tavoittelemaan ensimmäistä koulutustunnusta Loimaalle asti. Uutta uskoa valoi uusi tokokouluttajamme, jonka mielestä Dave on "näitä helposti koulutettavia". Kerroin uutiset kotona Petrille. Voipi katsoa peiliin, jos ei se pujottelu kohta ota onnistuakseen aina ja joka kerta...

Läpimurto

Dave on oppinut pujottelemaan! Viittä vaille se jo olikin, mutta nyt mennään myös täysin suorat kepit. Videon pihakepit näyttävät sojottavan minne sattuu, mutta juuresta ne ovat suorat. On Dave pujotellut myös tallin oikeilla, suorilla kepeillä. Vielä ei vauhti päätä huimaa, mutta kiva on nähdä se, miten vauhti kiihtyy keppien loppua kohti. Kun varmuutta saadaan lisää, poika on valmis hyppyradoille.

Lopussa myös pari keinua. Edistystä silläkin saralla!

Because

Aika usein ihmetellään, miksi meillä pitää olla kolme koiraa. Kun kolmas tuli, kaksi edellistä kisasivat vielä täyttä vauhtia - ja itse asiassa kisaavat edelleen. Itsekin olen vähän sitä mieltä, että kaksi on hyvä määrä, kun ihmisellä on vain kaksi kättä jne.

Mutta kun. Tilaisuuden tullen tilaisuuteen on tartuttava. Remu treenasi joskus vuosikymmenen vaihteessa samassa ryhmässä erään Olli-koikkerin kanssa, joka oli rodultaan ihan uusi tuttavuus. Koikkeri kiehtoi rotuna, Olli ihastutti innollaan. Ollia ohjasi Outi, joka oli määrätietoinen ja järjesti agilitaajille mm. juoksu- ja ketteryysharjoituksia ilman koiraa.

Isä ja poika.

Treenikaverukset ovat pärjänneet kumpikin tavallaan. Remusta tuli FI AVA, mutta Ollista - Ollistapa tuli maailman huippu. Jo ennen kuin seuraava koira oli edes ajatuksissa, haaveilimme Ollin pennusta. Ja kun tilaisuus tuli, siihen tartuttiin. Tarvitseeko sitä kolmatta enää mitenkään selittää?

Dave ei ole Olli, Dave on Dave. Olli on MM3 FI AVA FI AVA-H EE AVA Bullbenz Kooi Olly Sade.

Onnea MM-kolmosille! It's all because of agility!

Daven pujottelu, osa 3

Kaikesta ihmetyksestäni huolimatta kujakeppimenetelmä näyttää toimivan. Ihan suorassa rivissä kepit eivät vielä ole, mutta paljon ei enää puutu.

Cavalierin sydän, osa 2

Remu odottelee Oivassa pääsyä sydänultraan.

Siitä on nyt melkein vuosi, kun Remu sai diagnoosin endokardioosi - vapaasti suomennettuna cavalierin sydän. Läppä vuotaa, sivuääni kuuluu. Sydänultra melkein vuosi sitten antoi toivoa, Remun sydän sykki vahvasti ja rauhallisesti, virtaamat olivat hyvät, ainoa vika oli läpän paksuuntumisen aiheuttama ohivuoto, joka kuului sivuäänenä luokkaa 3/6.

Sen jälkeen on eletty pelko takaraivossa. Mitä tapahtuu, kuinka nopeasti sydän sairastuu, nyt se ei halua juosta, onko sydän pettämässä, sen vauhti hiipuu, tähänkö tämä loppuu jne.

Tänään oli aika katsoa sydäntä tarkemmin uudelleen. Ultrassa näkyi edelleen vahva terve sydän, joka sykki rauhallisesti, ja mitään muutoksia vuoden takaiseen ei näkynyt. Läppä on edelleen paksuuntunut, eihän se siitä paranekaan, mutta paksuuntumaa ei ole tullut yhtään lisää, eikä sydämeen, kammoihin, eteiseen tai keuhkovaltimoon ole tullut muutoksia.

Remu on edelleen se kovakuntoinen cavalier, joka jaksaa juosta metsässä rusakoiden perässä kovaa, ja agilityradalla niin halutessaan. Kesäkisojen vauhdittomuutta saattaa selittää kuumuus, josta Remu ei ole koskaan saunan ulkopuolella pitänyt, mutta myös täydet anaalit, jotka nyt tyhjennettiin.

Painokin on pudonnut kisakaudella kilon. Remu <3